Nanny Jo-jon jalanjäljissä

Laskettuun aikaan on kutakuinkin kaksi kuukautta, ja kylmä hiki alkaa vähitellen kirvota otsalle. Mitä tästä tulee? Jotkut päivät menevät hienosti, mutta sitten on niitä päiviä, jolloin meno on kuin Supernannyn jaksoista. Ja siihen sitten vielä se vauva...

Pikkupöllö ei varmaankaan ole kovin poikkeuksellinen yksilö ikäisekseen (2v 5kk). Mut ehkä on olemassa niitä vähemmänkin kovapäisiä. Ihan samat asiat toistetaan rutiininomaisesti päivästä toiseen, mutta silti pitää lähtökohtaisesti olla jokaista toimenpidettä ja tapahtumaa vastaan. Vaaditaan suostuttelua - joskus vähemmän, useimmiten enemmän. Tuntuu, että kaikki aika Pikkupöllön kanssa on nykyään jonkun asian pohjustamista, että saatais päivä sujuvasti pulkkaan. Ja pulkka on muuten yksi niistä harvoista asioista, joihin ei suuremmin suostuttelua tarvita...

Aamun ensimmäinen taistelu käydään heräämisestä. Aamu-uninen Pikkupöllö vain kääntää mielenosoituksellisesti kylkeä ja marisee "EI OO aamu!" (EI OO, EI OO, EI OO...). Telkkarin ääreen sen saa yleensä hetken päästä suostuteltua ja saattaa se syödä hiukan jotain hiukopalaakin. Mut se seuraava vaihe on kaikkein hermoja raastavin: pukeminen. Ja sitähän tähän vuodenaikaan riittää...

Pari aamua yritin pukea Pikkupöllöä väkisin, mut siitähän ei tullu yhtään mitään, kun poika osaa riisua kaiken samaa tahtia pois. Eli suostuttelulla (= uhkailulla, lahjonnalla & kiristyksellä) mennään. Tarrapalkkio saattaa motivoida, mut ei läheskään aina. Supernannyn suosima "saat valita kahdesta paidasta kumman laitat" -tyyppinen ratkaisu ei toimi yhtään. Joskus auttaa, kun kertoo, mitä kivaa päivähoidossa on tänään luvassa. Yleensä se vain pahentaa asiaa.... No, viimeisenä keinona on yleensä se, että puen itseni valmiiksi ja lähden ovesta ulos ja sanon, että Äiti lähtee nyt töihin ja sinä jäät sitten yksin kotiin. Pikkupöllö on tosin harvinaisen kylmäpäinen tämänkin vedätyksen suhteen...

Joinain päivinä tuntuu, kun tämän vauvamahan lisäksi raahaisi kivirekeä, jonka saa juuri ja juuri liikkeelle ja sitten se valuu pari metriä taaksepäin. Suostutteluun saattaa mennä huonoina aamuina puoltoista tuntia. Saa ilmoitella hoitotädille, että syödäänkin aamupala kotona. Ja töihin, että tuun sitten joskus. En tajuu, miten uhmaikäisten vanhemmat ylipäätään pääsevät mihinkään johonkin tiettyyn kellonaikaan. Mistään ei voi etukäteen päätellä, onko tänään hyvä vai huono lähtö. Ja vaikka ensin näyttäisi pahalta, niin sitten "naps" kiukuttelukatkaisija vaihtaa suuntaa ja kaikki sujuukin kuin tanssi. Tai toisinpäin.

Pukemiskiukuttelu koskee lähes kaikkea pukemista tarkoituksesta riippumatta. Esimerkiksi tänään sai taas neuvotella oikein urakalla, että Pikkupöllö suostui lähtemään Isin kanssa vanhempi-lapsi-jumppaan. Ja Isi tuli hyvin, hyvin kypsänä jumpasta takaisin, koska Pikkupöllö ei sitten taaskaan suostunut tekemään jumpassa mitään. Isi puhui jo luovuttamisesta, kun neljäskään jumppakerta ei saanut Pikkupöllöä innostumaan. Enemmän Pikkupöllön kanssa kodin ulkopuolella aikaa viettäneen kokemuksella sanoisin, että lämpenemisprosessi on vasta käynnissä. Jossain vaiheessa alkaa vaan sitten menemään loistavasti. Mitään välimuotoja ei tunneta.

Päivähoidossa Pikkupöllö luonnollisesti lähtee joka paikkaan mallikelpoisesti ja pukee lähes kaiken itse. Kotonakin joskus - sitten kun huvittaa. Ulkovaatteiden kanssa menee yleensä paremmin - sisävaatteiden pukeminen ja vaipan vaihtaminen on se painajainen...

Vaipasta puheenollen Pikkupöllö ei siis vieläkään käy potalla. Hoitotädin luona on vissiin kerran tullut pissa pottaan ja kerran kakat pyttyyn. Eli kyse on taas ihan vaan siitä, ettei huvita. Nukahtamistutista ei myöskään huvita luopua. Tuttilahjoitus vauvaporoille tai sensemmoisille ei voisi vähempää vedota Pikkupöllön (olemattomaan) empatiaan. "Mun tutti." Piste.

Ennen kun käytiin kavereiden luona leikkimässä, Pikkupöllö oli aina se, joka toljotti sylissä ensimmäisen tunnin ja sitten uskalsi leikkiä ehkä metrin säteellä Äitistä. Nyt se on se, joka ryöstää kaikki lelut muiden käsistä ja tönäisee vielä päälle, jos kaveri ei tajua suosiolla luovuttaa leluaan. Päivähoidossa isommat lapset pitävät kuulemma Pikkupöllön hyvin kurissa, mutta varsinkin meillä kotona meno on kuin Pohjois-Koreasta. Omien lelujen jakaminen tuntuu olevan ihan täysin vieras käsite. Sitä pikkuveljeä innolla odottaen...

No, mitäs tälle sitten voisi tehdä? Oon katsonut aikoinaan ehkä 50 jaksoa Supernannyä ja kuvittelin, että tällaiset asiat tulee sitten ihan selkärangasta. No, tavallaan joo. Teoriassa tiedän, miten homman pitäis toimia. Pitäis olla johdonmukaista varoitusta ja jäähyä, rutiinit kunnossa sekä jonkinlaisia palkintoja hyvästä käytöksestä. No niinhän meillä onkin... tavallaan.

Jäähykonsepti on ainakin toistaiseksi ollut Pikkupöllölle liian vaikea käsite. Sen korvikkeena olen käyttänyt jonkin kivan asian jäähylle laittamista. Eli jos et pue housuja jalkaan, niin et saa myöskään katsoa telkkaria. Saattaa mennä puolikin tuntia, että Pikkupöllö antaa vihdoin periksi. Mut lopulta se toimii kyllä, yleensä itkun kera. Joskus on vain vaikea keksiä mitään jäähylle laitettavaa, kun tulevaisuuteen suuntautuvat rajoitukset ("et saa katsoa huomenna telkkaria") eivät vielä toimi.

Rutiinit meillä on ollu aina melko selkeät, koska Pikkupöllö ei väsy kellon vaan rutiinien mukaan. Jos siis tekee asiat väärään aikaan, myös nukkumaanmeno siirtyy - ja sehän ei ole yleensä suotavaa. Viikonloppuisinkin laitetaan kello soimaan ja herätetään Pikkupöllö suunnilleen samaan aikaan. Joskus olisi kyllä ihana vaan antaa sen nukkua niin pitkään kuin nukuttaa... Ehkä sitten, kun ollaan taas kotona.

Palkintona ollaan nyt käytetty tarroja tai sitä, että pääsee tekemään jotain erityisen kivaa. Ruualla lahjomista olen koittanut tietoisesti välttää, koska esimerkiksi alkutalvesta antibioottikuurin aikana käytetystä suklaalahjonnasta tuntui olevan vaikea päästä eroon. Onneksi ei oo tullut kuureja enempää.

Koska pelkistä vihkoon liimattavista sekalaisista tarroista alkaa selkeästi loppua teho, tilasin Amazon(.co.uk)ista kaksi juuri tähän tarkoitukseen tehtyä kirjasta. Ne saapuivat tänään, joten käyttökokemuksia ei vielä ole. Toisen tiedän toimivan varmasti, koska siinä on Tuomas Veturi (Pikkupöllön lemppari). Toinen kirja onkin tarkoitettu ehkä vähän isommille, koska tarrat olivatkin pelkkiä tähtiä.

 

 

Kummassakin kirjassa on sekä tarratauluja että kunniakirjoja ja myös muutamia puuhakirjatyyppisiä sivuja. Ihan ensimmäiseksi pitää varmaan laittaa skanneri laulamaan ja kopioida tyhjiä taulukoita myöhempää käyttöä varten - ainakin ne, joihin sopii minkälaiset tarrat vaan. Taulukoihin on esitäytetty joitain tietoja (englanniksi), mutta aika vapaasti pystyy päättämään, mihin tarkoitukseen taulukkoa käyttää. Meillä potentiaalisia käyttökohteita ovat ainakin pukeminen & vaipanvaihto, käsienpesu, iltapesu, lelujen jakaminen ja pottatreenaus. Netissä törmäsin pottatreenauksen osalta myös tällaisiin ilmaisiin, tulostettaviin taulukoihin.

Jos olisin vielä se entinen virkeä itseni, jonka mielestä askartelu on maailman parasta hermolepoa, tekisin nämä taulukot itse. Tarvii vain kartonkia, pitkän viivottimen ja tarroja. Muistan esimerkiksi tehneeni sudenpentulaumalleni sellaisen läsnäolotaulukon, jossa tarrat kiinnitettiin kontaktimuovitettuun osioon ja kukin sai sitten oman tarrarivinsä toimintakauden päättyessä kotiin uusiokäyttöön. Mutta kun olen uuvahtanut uhmäikäisen äiti raskausviikolla 31+, niin jätän askartelut tällä kertaa väliin. :)

Postista tuli tänään myös muuta koulutusmateriaalia. Sanna Pelliccionin "Onni-pojasta tulee isoveli" vaikutti uppoavan Pikkupöllöön heti ensilukemalta. Pituudeltaan kirja alkaa olla siinä rajoilla, jaksaako sitä kerralla lukea/kuunnella, mutta kaikki osa-alueet odottamisesta, neuvolasta, sairaalasta, isoveljeydestä ja vauva-arjesta tulevat hyvin käsiteltyä. Ja Onni-poikakin saa pikkuveljen!

 

Toinen kirja on Annastiina Syväjärven ja Johanna Venhon "Kissanpissa", ja siitä on tarkoitus etsiä motivaatiota pottailuun. Tuntuu, että ensin pitää kyllä etsimällä etsiä se itse Kusti-kissa kultakin sivulta. Kuvitus on aika levotonta, mutta onpahan sitten katseltavaa vähän useammallekin lukukerralle.

Joskohan näillä aseilla se elämä muuttuisi taas vähän, edes hitusen helpommaksi. Onhan tässä jo jonkinlaisia voittoja saavutettukin. Iltanukahtamiset meinasivat joulun jälkeen mennä ihan toivottomiksi, mutta pöllövalo tuli ja pelasti. Ja entinen lihamies syö nyt vihanneksia ja hedelmiä melkeinpä mieluummin kuin sitä varsinaista ruokaa.

Suurin muutos syksyiseen tilanteeseen on kuitenkin puhe, jota tulee paljon ja runsaasti ja taukoamatta. Ja lähes kaikesta saa jopa selvää, jos tietää yhtään, mistä puhutaan. Aikamoinen ikkuna aukesi Pikkupöllön mielen saloihin, kun sai tietää, mitä se oikeasti ajattelee - enimmäkseen Äitiä ja Isiä, autoja ja synttärikakkua. Ja sitä, että Äitillä on masussa vauva. :)

 rv 31+1

"Onko siellä kaksi?!"

Joo, no ei ole. Siis vauvoja mahassa. Ihan yksi pikku papunen vaan. Mut tällä viikolla oon saanut useampiakin ihmettelyjä mahan koosta, kun oon kertonut, että laskettu aika on huhtikuussa. Piti oikein ottaa taas kuva ja katsoa, että onko se niin iso. Nooooh....

... joo, on se. Raskausviikkoja on nyt 23+5 - viime kerralla maha näytti tuonkokoiselta raskausviikolla 30. Mitenköhän valtava siitä oikein tulee...? Tää joulua kohti kiihtyvä suklaankulutus ei varmaan auta kauheesti asiaa...

Meillä oli rakenneultra kolme viikkoa sitten (rv 21+1). Kaikki oli oikein hyvin, ja sukupuolikin saatiin selville. Pikkupöllölle tulee pikkuveli! Arvasin! Todistusaineisto esiteltiin meille sen verran yksityiskohtaisesti, ettei jäänyt mitään epäselvää. :)

Pikkupöllölle on nyt toistaiseksi ihan sama, kumpi sieltä olisi tulossa, mut ehkä pojista sitten jossain vaiheessa tulee leikkikavereita. Tai painikavereita. Kesti kyllä hetken aikaa totutella siihen ajatukseen, että musta oikeesti tulee kahden pojan äiti... Ollaan kyllä jo aiemmin puhuttu, että kolme lasta vois olla se hyvä määrä eli kaikki arvat ei oo vielä katsottu. Musta voi tulla vielä kolmenkin pojan äiti. Voi pyhä Sylvi.

Tää viikko oli Pikkupöllölle aivan infernaalinen uhmaviikko. Se oli vaan päättänyt, että se ei halua mennä hoitoon ja laittoi parhaansa vastaan jok'ikinen aamu - niin, paitsi tänään, kun Isi vei sen. Sille se oli jopa vilkuttanut ovelta heipat. Mä saan edelleen vain ulvontaa.

Muutenkin tuntuu, että meillä on kolme Pikkupöllöä: kiltti, tyytyväinen hoitolapsi, Isin jokseenkin reipas apuri - ja Äitin diktaattorimainen käskyttäjä. Oltiin pari viikkoa sitten viikonloppu Tallinnassa ilman Pikkupöllöä ja oi että, se oli luksusta. Pikkupöllökin oli viihtynyt mainiosti kotona Mummon kanssa. Reilut kaksi vuotta sitä reissua sai odottaa, mutta eipä ainakaan tarvinnut murehtia yhtään hetkeä, miten Pikkupöllö pärjää.

Mun iltaväsymys on hiukan helpottanut, mutta nyt taitaa olla silti korkea aika mennä nukkumaan. Pitää vaan viikonloppuisin koettaa aina sinnitellä jonkun verran pitkään hereillä, kun jostain syystä mulle tulee nykyään hirveä päänsärky, jos nukun yli kahdeksan tuntia. Omituista. Mut parempihan se on käyttää ylijäämätunnit johonkin hyödylliseen. Kuten joululahjastressiin... :)

Kahden kuukauden kohokohdat

Ei apua - mä oon viimeksi kirjoittanut tänne syyskuussa! Mihin tää aika tästä välistä on oikein juossut? Tänään on jo rv 18+1.

Sinänsä sama teema jatkuu eli Pikkupöllö on flunssassa ja mä kotona. Ehkä huomenna pääsee taas töihin lepäämään. Mun vointi on kyllä ollut koko syksyn tosi hyvä - yksi flunssanpoikainen käväisi mullakin, mutta ei muuta. Kasvavaa mahaa ja siellä möyrivää asukasta lukuunottamatta sanoisin, että olo on täysin normaali. No okei, normaalisti en nukahda iltasadun jälkeen niille sijoilleni, mut siis muuten...

Reilu kuukausi sitten (rv 12+4) oli np-ultra, jossa kaikki oli loistavasti. Pikku Papu oli pepusta päähän jo kuusi senttiä pitkä. Ihan valtava. ;) Siellä se oli lokoisasti päiväunilla, kunnes heräili vähän oikomaan jäseniään. Niitä pikku möyrinöitä onkin tuntunut satunnaisesti jo raskausviikolta 11 alkaen. Nyt tuntuu jo useamman kerran päivässä - parhaillaankin... :)

Lasketuksi ajaksi tuli 6.4.2013. Mun henkisessä raskauskalenterissa laskettu aika on 21.4.2014 - se on niin paljon kuin rv 42+1. Olis tietysti iloinen yllätys, jos tällä kertaa ei menisi käynnistykseen asti... Voi olla huumori vähän vähissä, kun vauvan syntymän odottaminen ei ookaan valokuva-albumien askartelua vaan Pikkupöllön passaamista.

Pikkupöllön päivähoitokuviot on vielä selvittämättä. Ainakin vaihdetaan Pikkupöllö nelipäiväiseksi, kun jään äitiyslomalle 1.3.2014. Sitä lyhempää hoitoviikkoa ei perhepäivähoitajallamme voi tehdä, koska se sitten pienentäisi hänen palkkaansa. Ja se on ihan varma, että vauvan kanssa en pysty viemään ja hakemaan Pikkupöllöä hoidosta neljänä päivänä viikossa. Hyvä, kun nytkään ollaan siellä aamuisin ajoissa...

Täytyy vähän kysellä lähipäiväkodista, olisiko siellä osapäiväisiä paikkoja tarjolla vaikka 2-3 kertaa viikossa. Kerholaiseksi täällä pääsee vasta kolmevuotiaasta - no, sekin onnistuu sitten syksystä eteenpäin. Jotain ryhmätoimintaa tuo lapsi joka tapauksessa tarvitsee. Pikkupöllö osaa edelleen olla todella mustasukkainen leluista ja aikuisten huomiosta.

Pikkupöllö puhua pälpättää kotona lyhyitä lauseita, mutta hoidossa ei ilmeisesti juuri mitään ymmärrettävää. Edelleen pitää myös tirauttaa aamuitkut hoitotädin eteisessä. Koskakohan se oppii rentoutumaan siellä? Varmaan viikkoa ennen kuin vaihdetaan toiseen hoitopaikkaan...

Otin viikko sitten itsestäni ensimmäisen mahakuvan. Yritän ottaa niitä suunnilleen samassa tahdissa kuin viime raskaudessakin, niin voin vertailla. Onhan se jo aika iso... Mut niin se oli viimeksikin. Täytyy ostaa joku valtava mammatoppatakki, että maha mahtuu sinne myös maaliskuussa.

Niin - taitaa sanomattakin olla selvää, että raskaus ei ole enää mikään salaisuus. Kerrottiin itse asiassa suurimmalle osalle jo ennen np-ultraa. Todistusaineisto oli jo silloin sen verran huomiotaherättävä... :)

Vielä yksi mahakuva

Kun tuo maha tuossa kerran edelleenkin möllöttää, niin otinpa siitä nyt tänään vielä yhden kuvan (rv 41+1). Kyllä se on kahdessa viikossa kasvanut taas ihan valtavasti. Mittasinpa tossa äsken huvikseni myös mahanympäryksen: 108 senttiä! No, on sitä jo aika kauan tuntenutkin itsensä semmoiseksi T:n malliseksi tetrispalaseksi - takapuolen ympärysmitta kun huitelee noissa samoissa lukemissa...

Huomenna sitten mittaillaankin taas neuvolassa - viimeistä kertaa äitiyspuolella. Täti pysyy kyllä samana vauvan synnyttyäkin. Nyt kun siellä on ravannut kerran viikossa (ja täti on pysynyt samana), niin on alkanut juttukin luistaa paremmin. Oon itse asiassa jäänyt viime aikoina joka kerta mittailujen jälkeen ainakin vartiksi vaan höpöttelemään niitä näitä.

Tädin mukaan on kivaa, että olen niin iloinen - kuulemma monet ovat näillä viikoilla jo aika itkuisia ja masentuneita. Ehkäpä niillä odottajilla on vaan kurjempi olo. Mähän täällä elän melkein unelmalomaa: saa nukkua pitkään, väkerrellä luovasti koko päivän kaikenlaista sekä käsin että tietokoneella ja olla ottamatta paineita yhtään mistään! Kunhan ei tulisi sitä povattua hellettä...

Mahamuistoja

Mies on jo pitkään himoinnut digijärkkäriä juuri sillä "mutku mä haluu-uun" -asenteella, jossa järki tulee kakkosena ja ensimmäisenä on vain tarve saada uusi hieno tekninen vimpain. Ei niin, etteikö se olisi aiemminkin ottanut kuvia puoliautomaattisella kamerallaan, mutta pokkarikuvaamiseen into on ollut aika nolla. Se on ollut jo pidempään tiedossa, että meillä mies ottaa kuvia auringonlaskuista ja heinänkorsista (kylläkin ihan hienoja) ja minä sitten ne kuvat, joissa tapahtuu jotain. Asetinkin järjestelmäkameran ostolle kriteeriksi sen, että ensin pitää olla tiedossa järkevä kuvauskohde. Eli vauva. :)

Ekojen ultrien jälkeen mies sai sitten vihdoin luvan alkaa vertailla eri kameroita ja objektiiveja ja löysikin sitten maaliskuussa sopivan kombinaation. Aateltiin, että on ihan hyvä opetella käyttämään sitä kameraa ennen tositilanteita, ja kyllähän sitä on tässä tullutkin kaikenlaista otosta otettua. Kuvan laatu on ihan mahtava. Ei se siitä ollutkaan kiinni se mun ostonihkeily - vaan siitä, että oon jo aiemmin ollut ihan kypsänä siihen, että a) se iso kamera ei sitten kuitenkaan ole mukana, kun olis joku hyvä kuvauskohde ja b) sitä yhtä pyöreää rantakiveä kuvataan ainakin vartin verran, että löytyy täydelliset asetukset. Mieluummin otan kovalevyn täyteen kuvia vauvasta kuin kivistä. :)

Olin jo jotenkin tässä asennoitunut, että otan järkkärillä kuvia vain sillä automaattimoodilla. Mut sitten löysinkin kirjastosta uunituoreen kirjan Your baby in pictures, jossa itseoppinut valokuvaaja Me Ra Koh näyttää aika kädestä pitäen, miten saadaan hienoja vauvaotoksia ja millaisia juttuja kannattaa muistaa kuvata. Yhtäkkiä aukon koko / valotusaika / ISO ei kuulostanutkaan niin heprealta. En mä nyt edelleenkään osaa niitä ihan tosta vaan päätellä, mutta tietää ainakin, minkälaisilla arvoilla pääsee mihinkin suuntaan. Vaikka kirja on kirjoitettu selkeästi äideille (eikö Amerikassa miehet kuolaa järkkäreiden perään??), meillä mies oli se, joka luki kirjan kannesta kanteen ainakin kolme kertaa. No, se on kyllä valokuvauksellisesti aika samaa genreä, kuvaako nukkuvan vauvan hiuspyörrettä vai sitä rantakiveä. :) Kannattaa muuten kurkata tota kirjaa Amazonin "Look inside" -toiminnon avulla. Vaikka olennaisimpia sivuja ei pääse lukemaan, hyviä vinkkejä löytyy noiltakin esikatselusivuilta.

Maha pääsikin nyt sitten ensimmäiseksi "todelliseksi" potrettikohteeksi - siis sellaiseksi, missä mietitään valaistusta, sommittelua ja kameran säätöjä oikein ajatuksella. Tai siis mies miettii kameran säätöjä ja minä sommittelua. :) Viitisenkymmentä otosta tarvittiin, että saatiin mökillä aikaiseksi tämä siluettikuva (rv 36+5):

Kotona perinteinen sydänasetelma onnistui sitten jo kymmenellä kuvalla (rv 38+0). Sävyt käänsin koneella seepiaksi:

Hienojahan näistä järkkärikuvista tulee. Pitäis vaan olla koko ajan karsimassa niitä koneelta. Sata samanlaista kuvaa pienin vivahde-eroin ja kokoa jokaisella viitisen megaa. Pitäis osata valita ne yksi tai kaksi parasta. Mutta kun se parhauskin riippuu käyttötarkoituksesta...

Mulla on melkein viidentoista vuoden vahva harrastuspohja kuvankäsittelystä ja kaikenlaista projektia onkin tullut tehtyä: perinteistä taskualbumiin sujauttelua muokatuilla kuvilla, vanhojen kuvien skannailua ja ehostusta, skräppäilyä, lehden taittoa, valokuvatuotteita jne. Edellisjouluna tilasin esimerkiksi Hannasista lahjaksi yhden tyynynpäällisen ja kaksi meikkilaukkua. Niistä tuli tosi hienoja ja kestävät kuulemma käytössäkin hyvin. Mulle tärkeintä onkin se lopputuote - mihin kuvaa käytetään, mikä sen tarkkuus on ja missä sitä katsotaan. Mies taas ei ole ikinä vissiin tilannut edes paperille yhtäkään digikuvaa - saati sitten muokannut niitä. Sille kiinnostavinta on se itse kuvaustilanne. Vaikka mies nyt lainasikin kirjastosta kirjan "Photoshop Elements for Dummies", niin ihan hirveästi en laske sen varaan, että meidän tulevat valokuva-albumit olisivat miehen käsialaa. :D Järkkärin loistava kuvanlaatu asettaa mulle lisäpaineita, kun mitkään Ifolor-kirjat eivät tulostustarkkuudessaan täytä läheskään mun vaatimuksia... Samaisesta syystä valokuvaajan ottamat hääkuvatkin on vielä tilaamatta kahden vuoden jälkeen. Rankkaa tämä muistojen ikuistaminen. :) Ja nyt on sitten tiedossa vielä vauvakuvien tulva...
 
Nyt kun järkkäri on hankittu, mies luonnollisesti upposi siihen seuraavaan ansaan eli lisävarusteluun. Nyt laatikosta löytyy jo irtosalama (oikeasti hyödyllinen), siihen pehmentävä soft box (ööö... kaiketi ihan hyvä vauvakuvauksessa?) ja vastavalosuoja (vähentää häiritseviä auringonsäteitä näin lähenevässä Suomen talvessa...). Jalusta on ollut kovasti googlauksen alla, mutta sen hankinnan sain nyt ilmeisesti lykättyä tuonnempaan tulevaisuuteen. Sitten olisi polarisaatiosuodinta ja ties mitä. Miehelle ei taida olla vielä valjennut, että mikään lisävarustepaljous ei takaa hyviä kuvia. :) Ja oon yrittänyt selittää, että valtaosa kuvaamisesta on tulevaisuudessa kuitenkin sitä ihan perusräpsimistä eikä studiohenkistä sommittelua. Taaperolle on vähän turha sanoa, että oota hetki, isillä oli nyt vähän huonot säädöt kamerassa, että jospa tekisit sen tempun uudestaan... ja uudestaan. Mutta tää valokuvaaaminen on nyt kuulemma miehen uusi Harrastus, joten mitäpä siihen mulla on kauheasti sanomista, kun itsellä on uutena Harrastuksena kestovaippailu - vaippoja tunkee postiluukusta joka toinen päivä... :D

Tähän loppuun vielä ihan peruspokkarilla näpsäisty mahakuva tältä päivältä (rv 38+5) aiempaa sarjaa jatkamaan. Taas meinaa maha kasvaa ulos kuvasuhteesta...

Tasaisen paksua elämää

Viimeksi kun rutisin tekemisen puutteesta ja pitkistä päivistä, niin tämä viikko on tuonut hiukan helpotusta asiaan. Ensinnäkin mies on ollut nyt kotona lomailemassa - kivempaa tylsistyä kaksin kuin yksin. :) Alkuviikon viileämmät päivät olivat myös IHANIA. Lämpötila sisällä laski jopa 23 asteeseen. Nyt on kyllä ollut taas lähemmäs 27 astetta heti aamusta, että se siitä sitten... Mutta edes se väliaikainen helpotus tästä nihkeydestä oli enemmän kuin tarpeeseen. Yöunet on kyllä helteistä riippumatta käyneet tosi katkonaisiksi. Koko tämän viikon oon herännyt kahden tunnin välein... Harvoin sitä lomalla odottaa näin paljon, että olisi vihdoin jo aamu...

Sain lainattua kirjastosta hyviä ja tuoreita vauvakirjoja. Varsinkin kaverini suosittelema kestovaippojen maailmaan perehdyttävä "Vaippailmiö"-kirja on ollut todella hyvää ajanvietettä. Tai siis se netissä surffaaminen sadoilla eri kestovaippasivuilla, kun vihdoinkin tajuaa niistä jotain. :) Kirjoittelen niistä jossain vaiheessa tänne tarkemmin. Miehelle lainasin "Isä syntymässä" -kirjan (ajatellen sitä perhevalmennuksessa ilmennyttä synnytyspeikkoa), ja se on lukenut sitä ihan kiitettävällä innolla. Tosin vielä se ei ole tainnut päästä itse synnytysosioon asti. Lukaisin sen eilen itse pikaisesti läpi ja sanoinkin miehelle, että ei sitä ihan ulkoa tarvitse opetella. Puolet asiasta oli uutta mullekin... Mä kun olin ajatellut pakata sairaalakassiin ajanvietettä, meikkipussin ja vaatetta enkä yrttiteetä, hierontaöljyä ja meren kohinaa -cd-levyjä... :)

Maanantaina oli neuvola ja täti numero viisi. Kaikki luvut olivat edelleen ihan kohdillaan - mitä nyt painoa oli tullut aika reippaasti... Mut täti laittoi sen armottoman turvotuksen piikkiin. Jostain syystä nyt tänään ja eilen ei ole turvottanut yhtään niin paljon. Nilkatkin näyttää ihan nilkoilta! Kunpa turvotus pysyisi poissa huomisenkin - pitäisi laittaa korkkarit jalkaan kavereiden häihin. Crocseja en ihan juhlakenkinä sentään kehtaa käyttää. :) Luultavasti tuolla mahassa on myös otettu jonkinlainen kasvupyrähdys sitten viime neuvolan, koska kohdunpohjan korkeus oli taas ylä- ja keskikäyrän välissä eikä keskikäyrällä. Ja kyllähän sen mahastakin näkee, että pallommaksi koko ajan tullaan... :) Oli jo pakko muuttaa kuvasuhdettakin aikaisempiin kuviin verrattuna, että koko maha mahtuu kuvaan. Tässä siis tilanne tänään (rv 34+2):

Seuraavaksi onkin sitten neuvolalääkäri puolentoista viikon päästä ja siitä eteenpäin neuvolassa juoksemista joka viikko. Ajat ainakin varattiin sille mun viralliselle tädille - voi siis olla, ettei tätiä numero kuusi enää tule. Saa nähdä... :) Kolmannessa verikokeessakin pitäisi muistaa tässä käydä. Ei niitä vasta-aineita sieltä kyllä edelleenkään löydy, mutta kärsittäköön nyt tämä miinusverisen taakka loppuun asti.

Keskiviikkona ollaan menossa tutustumaan synnytyssairaalaan. Toivottavasti mies saisi siihen mennessä sen kirjansa edes suurin piirtein luettua. Osaisi sitten ehkä paremmin hahmottaa asiat niin kuin ne ovat eikä käyttää liikaa mielikuvitusta. Työkaveri tosin kertoi, että heidän tutustumiskierroksellaan jossain huoneessa oli ollut juuri meneillään varsin äänekäs synnytys... Ehkä olisi sittenkin kivempi jättää jotain mielikuvituksenkin varaan...

30+0

Unohtui tuossa aiemmassa tämänpäiväisessä kirjoituksessa mainita, että nyt on viikkoja kasassa 30+0. Kymmenen viikkoa laskettuun aikaan - töitä neljä viikkoa ja kaksi päivää. Äitiysloman alkaminen on siis se seuraava merkkipaalu, jota tavoittelen. Kuukausi enää...

Pyöreiden viikkojen kunniaksi kuva yhtä pyöreästä mahasta. Lähipäivinä on tuntunut aika paljon painoa tuolla ihan alhaalla kohdunsuun tienoilla, joten olisikohan pikku prinssi jo vähitellen suuntamassa kohti valtakuntansa eteläisempää kolkkaa?

Melskaajan koti

Tuossa kun viimeksi kirjoittelin mahamatkailusta, niin tuli mieleen, että onpa taas vierähtänyt viitisen viikkoa siitä, kun otin viimeksi kuvan mahasta. Tässäpä siis kuva tämänpäiväisestä tilanteesta (24+6):

Mahan koon kehitys näyttäisi menevän aika hyvin yksiin vau.fi-sivuston animaation kanssa. Vähän kyllä hirvittää, kun katsoo sitä animaatiota eteenpäin... Tässä käy luultavasti niin, että olen pian semmoinen muodokas 40 sentin halkaisijan tynnyri - yhtä paksu kuin leveä. No, pitää vaan koittaa olla joutumatta ahtaisiin tiloihin. Onneksi tuli jo lentokoneen vessajono ja hotellin pieni suihkukaappi suoritettua. :)

Sisuskaluille ei ole kyllä kivat ajat tiedossa. Tuolla mahassa asustaa aikamoinen potkija... Toistaiseksi potkuissa ei ole vielä tarpeeksi mukiloimisvoimaa, mutta sitten kun on, niin siellä on suora väylä auki kylkiluiden ja pallean suuntaan. Istukka kun on tossa edessä mahan puolella... Ja voi sisuskaluille tulla muutenkin aika ahdasta. Jo pidemmän aikaa oon huomannut, että varsinkin aamupalan jälkeen tulee hetkeksi ahdistava olo. Veden juominen jostain syystä auttaa siihen. Veden juominen auttaa kyllä aika moneen muuhunkin raskausajan vaivaan... Kesää kohti veden tarve varmaan sen kun lisääntyy.

Oon koittanut jo tietoisesti alkaa nukkua pelkästään kyljellään, mutta aina sitä jossain vaiheessa yötä huomaa, että kappas vaan, taas sitä ollaan selällään. Ehkä se selällään nukkuminen jää sitten automaattisesti pois, kun se alkaa tuntua pahalta. Ainakin oletan, että havahdun ennen kuin tulee huono olo... Nyt oon kyllä saanut nukuttua varsin hyvin. Luultavasti se johtuu siitä, että mun polvet on jostain syystä nyt paljon paremmassa kunnossa kuin vaikka pari kuukautta sitten. Ei niillä vieläkään kivuttomasti kyyki, mut ei sentään herää yöllä jomotukseen. Tossa lomalla nukuttiin ihan reippaasti kymmenen tunnin yöunia. Luksusta!

Reilun viikon päästä on neuvolalääkäri. Kiva päästä tarkistamaan, että onhan kohdunsuulla vielä kaikki oikeilla paikoillaan pikku prinssin ahkerista kickboxing-tunneista huolimatta. Se on varmaan ihan hyvä merkki, että en vieläkään tiedä, millaisia supistukset ovat. Joko olen tosi onneton tunnistamaan niitä tai sitten niitä ei ole ollut... Tällä kertaa pääsen ilmeisesti ihan ihkaoikealle gynekologille, kun varsinaisella neuvola("hmmm... katson vastauksen täältä monistenipustani...")lääkärillä on niin paljon jonoa. Kuulostaa hyvältä!

Uuuh... kello on jo puoli kymmenen illalla ja vielä tämä jaksaa melskata täällä mahassa. Se on ihan kivaa ehkä ensimmäisen vartin joka päivä, mutta varsinkin töissä on tosi hankala keskittyä mihinkään, kun yksi takoo joko virtsarakkoa tai mahan reunaa niin, että hytkyy. Onneksi öisin on ollut sentään rauhallista. Melskatkoon siis mieluusti kaikessa rauhassa kaiket päivät, kunhan yöunet säilyvät yhtä hyvinä! :)

20+0

Teoreettinen puoliväli saavutettu, jipii! Todellisuudessa puoliväli onkin luultavasti sitten ihan joku muu päivä. Jos vauva syntyy etuajassa, se on saattanut olla jo ties koska. Jos laskee hedelmöityshetkestä, puoliväliin on vielä pari päivää. Jos vauva viihtyy mahassa vielä viikolle 42, niin sitten puoliväli on vasta viikon päästä. Onnittelen silti juuri tänään itseäni tämän pitkäpiimäisen rv 0-20 suorittamisesta. Hyvä minä!

Oltiin eilen ravintola Olossa syömässä miehen kanssa erinäisten juhlapäivien ja tietysti tämän raskauden puolivälin kunniaksi. Otettiin neljän ruokalajin yllätysmenu ja kyselin tilatessa, että onko siinä mitään niin epämääräistä, etteikö raskaana oleva voisi syödä. Vastaus oli, että kaikkea pystytään helposti muokkaamaan - ja todella! Kertaakaan ei tarvinnut neljän varsinaisen ruokalajin eikä neljän keittiön bonustervehdyksen aikana miettiä, että saako tätä nyt syödä vaiko eikö. Muutamia ainesosia oli mun annoksiin korvattu, mutta jos tarjoilija ei olisi siitä maininnut, niin en olisi kyllä edes tajunnut. Ihanaa syödä huippuravintolassa kaikkea vailla huolen häivää! Ja annokset oli vielä niin nättejä, että ihan meinasi surku tulla, kun ne joutui syömään. :)

Googlasin eilen vähän juttuja rakenneultrasta - lähinnä sitä, mitä siellä yleensä tutkitaan ja mitataan. Käytännöt näyttivät vaihtelevan aika paljon ihan jopa ultraajasta riippuen, joten nähtäväksi jää, mitä ylihuomenna tapahtuu. Tietysti olemassa on sekin peikko, että kaikki ei olekaan hyvin. Ainakaan vielä en osaa rakenneultraa silti jännittää. Ehkä sitten siellä odotushuoneessa...

************************

Lisään tähän vielä mahakuvan tältä päivältä. Valaistus on hiukan eri kuin viime kuvassa (kevät tulee!), joten vertaillessa pitää katsoa vain ääriviivoja. Nyt maha on jo selkeästi pyöreämpi kuin viime kerralla. Varsin soma, vaikka itse sanonkin. :)

Maha-asioita

Kuultiin viime viikolla mahtavia uutisia: naapuritalossa asuva miehen entinen työkaveri on myös saamassa ekan vauvan - ja lasketut ajat ovat peräkkäiset päivät... eli käytännössä mennään samaa tahtia! Tai no... ei nyt ihan. Se oli kertonut töissään uutisesta vasta viikko sitten - mun maha on kertonut uutisesta selkeästi jo kohta kuukauden. Mutta eiköhän tuolla mahan sisässä kuitenkin mennä suunnilleen samaa tahtia. Katotaan, ollaanko sitten sairaalassakin samaan aikaan... :)

Nää maha-asiat on kyllä jännän henkilökohtaisia. Siis lähinnä se, miten maha kasvaa ja miten varhain vauvan liikkeet tuntuvat. Itse tunnun olevan aika aikaisissa joukoissa kummankin suhteen. Se on kyllä varsin kivaa. Ainakin tässä vaiheessa. Oon jo miettinyt, että miten sitä saa myöhemmin keskityttyä enää yhtään mihinkään, kun joku elämöi mahassa koko ajan. Nytkin ajatus katkeaa heti, kun mahaa kutitetaan tai tökitään sisäpuolelta. Eli monta kertaa tunnissa... No, ehkäpä tähän sitten tottuu niin hyvin, ettei kovempikaan monotus herpaannuta keskittymistä.

Ostin muuten viime viikolla mahan jatkuvaa paisumista tarkkailtuani tukivyön. Lähinnä aattelin käyttää sitä ulkoillessa ja sellaisissa paikoissa, joissa joutuu seisomaan pidempiä aikoja. Mulla kun on aika notkoisa selkä jo valmiiksi. No, luonnollisesti unohdin laittaa sen vyön päälle, kun kävin lauantaina elämäni ensimmäisellä sauvakävelylenkillä. Tai sauvaliukastelulenkillä. Sauvat piti hyvin, mutta kengät ei. :) Ehkä seuraavalle lenkille muistan sitten ottaa sen vyönkin mukaan - vaikkei se pito-ongelmiin autakaan....

Tähän sopii hyvin ensimmäinen mahakuva. Vähän piti laittaa PhotoShopin kautta, ettei oo niin perinteisen näköinen. Mut mittasuhteita ei oo photoshopattu. :) Tuommoinen hiukan kulmikas se maha vielä on, mutta kyllähän se siitä sitten pyöristyy, kun kohtu nousee navan tasolle. Kuva on otettu sivistyneesti mahaa hiukan sisään vetäen, joten normaaliröhnötyksessä maha on toki vielä hiukan... hmmm... raskaampi. Raskausviikkoja on tänään kasassa 16+5.

Uuuh...nyt on vasta maanantai ja mulla oli jo aamun työmatkan jälkeen sellainen olo, että joku on laittanut mut pesukoneeseen ja lingonnut viimeiset mehut irti. Ei mua siis varsinaisesti nukkumamielessä väsytä, mutta heti kun tekee vähänkin jotain fyysistä (tässä tapauksessa kanniskelee normaalia enemmän tavaraa), on aivan kuollut. Ei mulla oikein voi anemiakaan olla, kun hemoglobiini oli silloin ekassa neuvolassa mitattuna 146... ja syön raskausvitamiineja. Vaihdoin kyllä lisäkalsiumin toivossa vitamiinimerkkiä Multivitasta Multi-tabsiin viime viikolla. Mut ei niissä muuten nyt niin eri sisältö ole, että sillä pitäisi olla mitään merkitystä. Ehkä oon tulossa kipeeksi... tai sitten tää on vaan tätä raskaana olemista...

Tehoviikonloppu takana

Oltiin viikonloppuna kotopuolessa käymässä, ja jotenkin se menee niin, että aina kun sinne parin tunnin päähän lähtee, niin yrittää maksimoida sen kaveri/sukulaismäärän, joita pitäisi nähdä. Onneksi ollaan miehen kaa samoilta nurkilta kotoisin, että kummallekin riittää paikasta toiseen juostavaa ihan yhtä paljon.

Rehellisesti arvioituna 90 prosenttia kaikista mun viikonlopun keskusteluista koski tätä odotusta ja tulevaa vanhemmuutta. Vaikka sitä miten yrittää aloittaa juttua jostain muusta aiheesta, niin jotenkin aina päätyy näihin kuvioihin - varsinkin kun ei oo nähnyt moniakaan näistä ihmisistä tässä alkuvuodesta. Mut täytyy myöntää, että töissäkin lounaskeskustelut pyörii saman aiheen ympärillä - vähän toki seurasta riippuen. Ehkä se on kaikille jotenkin helpottavaa, että on kerrankin sellainen puheenaihe, jossa riittää mielipiteitä ja spekuloitavaa.

Viikonlopun suurin ahaa-elämys oli se, miten paljon mun elämä on jo muuttunut. Oon joutunut irtautumaan kaikista mun entisistä harrastuksista - suurimmaksi osaksi sen takia, että asun eri paikkakunnalla. Mut nyt myös sen takia, että mä en yksinkertaisesti ehdi suorittaa luottamustoimiani enää syksyllä. Töissä täytyy jo lähiviikkoina alkaa opettaa lukuisia hommiani muille. Kehityskeskustelussa tavoitteeni tälle vuodelle oli: "saada terve vauva". Syödessä pitää miettiä, että saako tätä nyt syödä vaiko eikö - ja että tuleeko liikaa kiloja. Kaikkea ylimääräistä aktiviteettia suunnitellessa pitää pohtia, että jaksankohan. Että ei se sinänsä ole ihme, jos puheenaiheet on yhtä ja samaa, kun elämäkin on ihan sitä yhtä ja samaa.

Tähän liittyy myös se perjantainen vuodatukseni. Kun odotus kerran valmentaa vanhemmuuteen, niin miksi sen pitäisi olla vain minä, jonka elämä muuttuu jo nyt? En tarkoita, että miehen pitäisi toimia sijaiskärsijänä, vaan sitä, että perheen hyvinvointi alkaisi vähitellen siirtyä etusijalle. Tällä hetkellä perhe = minä, oikkuni ja mahani. Hän itsekin myöntää, ettei ole voinut sanoa töissä (aivan liiallisille) työtunneille ei, koska hänellä ei ole ollut siihen mitään hyvää syytä. Eikö raskaana oleva (enenevissä määrin kärttyisä) vaimo alkaisi olla jo ihan hyvä syy? Vai onko uskottava kieltäytymisen syy vasta se konkreettinen vauva?

Neuvolantädin neuvojen mukaisesti meidän pitäisi nauttia nyt näistä meidän viimeisistä kuukausista kaksistaan... No, ainakin olen saanut nauttia roppakaupalla siitä kaikkien äitien himoitsemasta "omasta ajasta". :) Sekin on ihan kivaa, mutta aiheuttaa liiallisissa määrin perjantaisen kaltaisia kilahduksia... Nyt tehoviikonloppunakin olimme kyläilemässä lauantai-iltaa lukuunottamatta omilla tahoillamme. Toivon kyllä kovasti, että miehen pahimmat työkiireet loppuisivat ja kehtaisi vaatia vähän hemmottelua tähän kurinalaiseen ja vastuuntuntoiseen mahankasvatuselämään... Jokailtainen niska- ja selkähieronta olis ainakin aika kiva... ;)

Kohti uusia ulottuvuuksia

Kuten monet tietävät, mulla on alavatsa ollut aika turpea jo monen monta viikkoa. Lauantaina (rv 12+3) alkoi kuitenkin tapahtua. Tuntuu hassulta sanoa, että vatsa kasvoi yhdessä päivässä isommaksi, mutta niin siinä kävi. Sen myös tunsi. Kun vaihtoi esimerkiksi makuulla kylkeä, tunsi kuinka alavatsaa kiristi vastakkaiselta puolelta, kunnes se sitten hetken päästä venyi.

Eilen huomasin mahan muutokset myös sydänääniä kuunnellessa. Vielä tiistaina äänet kuuluivat ihan totutuilta leveysasteilta (ja niiden löytäminen oli totutun hankalaa), mutta eilen kaikki oli toisin. Kuulin äänet heti dopplerin iholle laitettuani, ja kuuntelukohta oli pari senttiä aiempaa ylempänä. Sain äänet itse asiassa kuulumaan ihan äärettömän helposti monesta muustakin kohtaa, joten ehkä jatkossa ei tarvitse enää niin paljon arpoa. :) Itse sydänäänetkin kuulostivat erilaiselta. Aiemmin ääni muistutti lähinnä junaa - nyt siihen tuli lisäksi semmoinen laukkaavien hevosten ääni. Kaiken kaikkiaan ääni oli nyt huomattavasti terävämpi ja selkeämpi.

Maha näyttää erilaiselta myös peilistä katsottuna - ulkonevin kohta on nyt aiempaa ylempänä. Ja ulompana. Jotenkin tuo mahan uusi muoto kutsuu kaikkia lantiomittaisia, vartalonmyötäisiä paitoja aloittamaan suuren kansainvaelluksen kohti pohjoista. Menee hermo! Onneksi toppimuoti on edelleen tosi pitkää, että sentään jotkut kaapista löytyvät vaatekappaleet pysyvät paikoillaan. Ja niitä saa edullisesti lisää kaupasta.

Kävinkin tänään töiden jälkeen H&M:llä. En oo käynyt tosimielessä vielä kertaakaan Suomessa äitiysvaateostoksilla ja olinkin aika yllättynyt (taas), että löysin heti sopivat farkut. Valinnanvaraa ei kyllä kauheesti ollut: ei-pillimallisia farkkuja oli ehkä kahta eri mallia, joista toiset oli kauheat. Mut onneks nää yhdet oli hyvät. Ja aaah! Vitsit oli mukavaa laittaa ne siellä sovituskopissa jalkaan, kun oli koko päivän istunut töissä mahaa ahdistavissa normaalihousuissa. Taidan huomisesta lähtien ottaa käyttöön ne Lontoosta ostamani suorat housut... ja kasuaalin perjantain kunniaksi sitten nuo farkut. Nyt saa nappien aukominen loppua! :)

On kyllä ihan todella kätevää odottaa loppukesän vauvaa. Maha on isoimmillaan silloin, kun tarvitsee vähiten vaatteita ja pienimmillään silloin, kun tarvitsee eniten. Luultavasti virallinen äitiysvaatevarastoni tulee siis pysymään aika suppeana. Riippuu tietty siitä, millaisiin ulottuvuuksiin tässä sitten kasvetaan...

------------------------------

Ja ai niin, unohtui mainita, että torstainen paljastustilaisuus meni töissä oikein hyvin. Siellä oli sentään muutamia yllättyneitäkin ilmeitä joukossa... :)