No niin, vauva tainnutettu taas päiväunille - aika jatkaa tarinaa... :)
Vaikka synnytystä oli vaikea kuvitella etukäteen, sen jälkeisiä päiviä en olisi millään osannut arvata sellaisiksi kuin ne todellisuudessa olivat. Jotenkin sitä ajatteli, että sitten ollaan pari helppoa päivää siellä sairaalassa - ruoka tulee tarjottimella eteen ja sitä rataa. Juu, no ruoka tuli kyllä valmiina, mutta helppo ei olisi se adjektiivi, jolla sairaalapäiviä muuten kuvaisin...
Jo heti ensimmäinen yö antoi viitteitä siitä, mitä tuleman pitää. Olin tosiaan kaksin vauvan kanssa, kun perhehuonetta ei ollut vapaana. Saatiin kuitenkin onneksi olla itsekseen huoneessa koko yö. Niin... tai itsekseen ja itsekseen. Tehokas yökätilö pomppasi huoneessa vähän väliä pakottamassa mua pissalle. Sitten se huhuili vessan oven takana minuutin välein mun pyörtymistä peläten: mikä olo? mikä olo? Ihan hyvä, kiitos kysymästä. Pissaaminen oli tosin aika... hmmm... suoritus neljän katetrointikerran jäljiltä.
Kätilö myös seuraili koko yön kohdun supistumista painelemalla aiemmasta murjomisesta kipeytynyttä mahaani. Uuuh!! Vauvasta tehtiin hengityslaskentaa, keltaisuustestiä ja sen sellaista. Käytännössä kätilö siis ravasi huoneessa suunnilleen tunnin välein koko yön. Yritä siinä sitten nukkua - etenkin, kun vauva oli vieressä paidan alla tai kapalossa ja oma nukkumisasento oli yhtä rento kuin antiikin ajan patsaalla. Reidet oli jo ponnistusvaiheen jälijiltä aivan hapoilla... Onneksi olin niin todella, todella väsynyt, että sain kuin sainkin jonkin verran unta kasaan.
Aamulla totesin, että sairaalasängystä on ihan äärettömän vaikea päästä pois, kun pitää varoa tikkejä, koettaa olla lorisematta siteen ohi sängylle ja ylipäätään kaikki lihakset hauiksia myöten ovat aivan poikki. Siispä päätinkin miehen saavuttua ryhtyä vessakäyntejä lukuunottamatta täysin sänkypotilaaksi. Mies toi mulle ruokatarjottimet, nosti aina vauvan toiselle puolelle sänkyä imetettäväksi ja vaihtoi vauvan vaipat (näyttävä pissasuihku yllätti pahaa-aavistamattoman isin jo heti kolmannen vaipan kohdalla... :). Vaipanvaihto ja pepun pesu olikin ainut asia, joka meille opetettiin ensimmäisenä sairaalapäivänä. Persoonallisen huolettoman päiväkätilömme mukaan ensimmäinen päivä oli rauhoitettava vauvaan tutustumiseen.
Päivä olikin tosi rauhallinen - ainut isompi tapaus oli, kun vauvasta otettiin verinäyte lapsivesi-infektioiden varalta. Ekasta lapsivesilirauksesta kun oli mennyt se yli 18 tuntia vauvan syntymään. Näyte otettiin kantapäästä ja sitä varten vauvan jalkoja piti lämmittää lämpöpussilla puolisen tuntia. Itse näytteenoton ajan vauvaa hämättiin ruuttaamalla sokeriliuosta suuhun. Hyvin näytti maistuvan. :) Päivän rauhallisuus kyllä kostautui sitten myöhemmin...
Iloinen uutinen oli se, että asuttamastamme kahden hengen huoneesta tehtiin meille perhehuone lopuiksi öiksi. Mies sai siis jäädä palvelijaksemme sairaalaan. :) Ensimmäisen päivän iltana saimme jo ensimmäiset vieraammekin, kun minun vanhemmat ja sisarukset sekä miehen äiti tulivat ihastelemaan pikkuista peikkoamme. Vauva nukkui vieraskoreasti koko tunnin...
Tehokas yökätilö suuntasi energiansa tällä kertaa imetysväleihin ja käski pistää herätyksiä kännykkään kolmen tunnin välein. Niitä ei kyllä tarvittu, koska nälkäinen herätys kajahti aina sitä ennen. Ja sitten se söi kolme tuntia putkeen. Ja ei sitä ylipäätään oltu kauhean hyvässä unessa, kun naapurihuoneissa rääyttiin aina eri tahtiin kuin meillä... Imetys oli alkanut sattua todenteolla jo aiemmin illalla, ja Lansinoh-rasvauksen lisäksi kokeilin yöllä rintakumia. Vauva vaan ei tuntunut oikein tajuavan, miten siitä imetään. Eikä kipukaan hellittänyt. Yö ei siis ollut kauhean mahtava...
Kello piti laittaa soimaan myös puoli seitsemäksi, koska seitsemältä vauvaa rei'itettiin taas kantapäästä. Tällä kertaa otettiin kontrollinäyte vauvan veriryhmästä. Napanuorasta otettu näyte oli antanut täsmälleen saman veriryhmän kuin minulla on. Sokeri ei hämännyt aivan yhtä hyvin kuin edellisenä päivänä... Aamulla yökätilö huomasi myös, että vauva oli aika kuuma. Punnitus osoitti, että paino oli tippunut syntymäpainosta 300 grammaa, mikä prosenttiosuutena ylitti jonkun hälytysrajan. Lääkäri määräsikin vauvalle annettavaksi lisämaitoa - korviketta siis. Rikki imetyt rintaparkani olivat päätöksestä enemmän kuin iloissaan. :) Mieskin sai nauttia mukavista hörppyytyshetkistä vauvan kanssa. Kivempaa isille, kun ei joudu aina vaan huudattamaan vauvaa. :)
Aamupäivällä opettelimme vauvan aamu/iltapesua ja kylvetystä kätilöharjoittelijan johdolla. Aika pian tuli kommentti, että napatynkä vähän haiskahtaa - sitä voisi puhdistaa ronskimmalla otteella. Me sitten hölmistyneenä katsottiin toisiamme - öööö.... ei meille ole vielä näytetty sitä napatyngän puhdistusta...!? Kätilöharjoittelijan ilmeestä pystyi päättelemään, että personaallinen päiväkätilömme oli selkeästi skipannut edellisenä päivänä joitain olennaisia päiväohjelmaan kuuluneita opetustuokioita "rauhoittaakseen" päivämme. No, nyt ne tuli sitten opittua. Syöttöpunnitukset ynnä muut. Ehkä. Tai voihan olla, että vieläkin jäi jotain tiedonmurusia puuttumaan...
Jos nukahtaminen yöllä oli vaikeaa, se oli päivällä aivan mahdotonta. Käytävillä mekasti isosisaruksia ja kälättäviä kätilöitä, ja aina tuntui olevan ruoka-aika. Tai sitten piti taas testata vauvasta yhtä sun toista. Korvatulpilla sain hiukan torkuttua. En siis ollut ihan parhaassa mielentilassa, kun miehen isä pelmahti vierailulle kolme varttia etuajassa... Saimme muitakin sukulaisvieraita, mutta he saapuivat kiltisti vierailuajan puitteissa. Vauva nukkui taas kuin tukki koko tunnin...
Iltasella se persoonallinen päiväkätilömme tuli näyttämään erilaisia vauvan käsittelyasentoja. Muutama hyödyllinen sieltä jäikin mieleen. Täti sepusti kyllä kaikkea sellaisella vauhdilla, ihasteli vauvaa maasta taivaisiin ja pomppi asiasta toiseen, että oltiin aina hänen käyntinsä jälkeen ihan pökertyneitä... :) Varsinkin kun hänen antamansa ohjeet olivat usein ristiriidassa muiden kätilöiden ohjeiden kanssa. Ylipäätään ihmettelimme, että eikö näitä vauvanhoito-ohjeita ole edes sairaalatasolla standardoitu mitenkään, kun kaikilta kätilöiltä sai aina eri vastauksen...
Yö sujui hyvin lisämaidon ja korvatulppien avulla. Aamulla pääsimme pian lastenlääkärin lähtötarkastukseen. Se oli aika hurjaa katsottavaa! Mummolasein varustautunut mamma väänteli, koputteli ja retuutti vauvaa, mutta sokeriliuoksen avulla sekin sujui suuremmitta huudoitta. Saimme puhtaat paperit - painokin oli vakiintunut. Meille esitettiin toive, että olisi kiva, jos pääsisitte jo lounaan jälkeen lähtemään, että saavat huoneen vapaaksi. Ah, vapaus häämötti!!
Paitsi että ei häämöttänytkään. Meillä oli jo kaikki pakattuna ja olin menossa vaihtamaan vaatteet, kun kätilö tuli ilmoittamaan, että valitettavasti sitä edellisenä päivänä otetun veriryhmän kontrollinäytteen vastausta ei ollutkaan vielä tullut. Että he eivät voi päästää lähtemään sitä ennen. Kun minä voin tarvita vasta-ainepistoksen, jos vauva onkin Rh-positiivinen. Aaaargh!! Taas tätä samaa Rh-tekijäjuttua!! Minä olen miinus ja mies on miinus, niin vauvakin on miinus!!
Sitä vastausta sitten odoteltiin ja odoteltiin - kunnes puoli neljän maissa saimme vihdoin luvan lähteä kotiin siitä huolimatta. VIHDOIN!!! Ei enää nitisevästä sairaalasängystä könyämistä, verkkovaippa-alkkareissa taapertamista ja jatkuvaa epätietoisuutta, että mitäköhän tapahtuu seuraavaksi ja koska. Jos oli vauvan syntymä mahtava hetki, niin lähes yhtä mahtavaa oli kantaa vauva turvakaukalossa oman kotikynnyksen yli! Oma rauha, oma perhe! Vihdoin!
Nyt onnellista kotieloa on takana jo puolitoista viikkoa - siitä lisää ehkäpä huomenna.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste onnenpäivä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste onnenpäivä. Näytä kaikki tekstit
tiistai 13. syyskuuta 2011
maanantai 12. syyskuuta 2011
Häätö tuli!
No niin, täällä taas - onnellisesti kahtena kappaleena. :) Tuntuu vaan, että vuorokaudet ovat kutistuneet neljäsosaan entisestä... Jotenkin ei ehdi tehdä mitään, vaikka vauva nukkuukin paljon. Tästä tulee siis varmaan pitkä jatkokertomus... sen verran paljon on asiaa... :)
Aloitetaanpa ihan alusta. Tasan kaksi viikkoa sitten maanantaina (rv 41+5) mulla oli siis äitiyspoliklinikalla yliaikaiskontrolli heti aamusta. Siellä otettiin syke- ja supistuskäyrää puolisen tuntia, jonka jälkeen lääkäri tutki ja ultrasi. Vaikka muuten kaikki näytti olevan ihan todella mainiosti, lääkäriä mietitytti yksi pieni notkahdus vauvan sykekäyrässä. Sain siis passituksen synnytysosastolle "pitkään käyrään". Makoilin siellä kaksi tuntia vauvan sykekäyrää ja omaa supistuskäyrää tuijottaen. Se oli varsin valaisevaa - ainakin supistusten osalta. Sisätutkimus laittoi ilmeisesti niihin vauhtia, sillä niitä alkoi piirtyä paperille tasaisesti kymmenen minuutin välein. Aloin jopa oppia tunnistamaan supistuksen semmoisesta hetken kestävästä "veri pakkautuu päähän" -olosta - muuten en tuntenut niitä edelleenkään mitenkään. Ilman sitä käyrää en varmaan olisi silloinkaan vielä tunnistanut niitä supistuksiksi, vaikka samantyyppistä oloa oli ollut jo kotona muutamana päivänä.
Pitkässä käyrässä ei näkynyt mitään sykenotkahduksia, mutta lääkäri oli silti sitä mieltä, että kun kerran ollaan jo näin myöhäisillä viikoilla, niin käynnistetään silti. Vauvan painoarvio oli ultralla siinä hippasen alle 3,9 kilon tuntumassa, joten siitä ei sinänsä tarvinnut murehtia. Kohdunkaulaa oli jäljellä vielä pari senttiä ja kohdunsuu oli sormelle auki - aika sama tilanne siis kuin silloin viikolla 37 synnytystapa-arviossa. Lapsenhäätömetodiksi valikoituikin Cytotec-muruset, joilla kohdunkaulaa koetettiin saada lyhenemään.
Mut otettiinkin siis samalta reissulta sisään raskaana olevien osastolle. Ihanaiset sairaalavaatteet ylle, herkullista sairaalaruokaa napaan, taas kiinni käyrälaitteeseen ja sitten puoli kolmen maissa laitettiin ensimmäinen murunen kohdunsuulle. Täytyy myöntää, että olin hiukan skeptinen Cytotec-murusen tehovoimasta, kun silloin tuulimunaraskauden tyhjennykseen niitä piti kotona laittaa ihan kokonainen ja muistaakseni useampia kerralla - eikä vaikutus ollut järin räjähtävä silloinkaan. No, eipä se murunen mitään muutosta tuonutkaan. Supistuksia tuli kyllä edelleen ihan säännöllisesti, mutta ei kipeitä.
Samassa huoneessa oli tuskaisesta ihottumasta kärsivä kaksosten odottaja, jonka huokailu alkoi hiukan ahdistaa muakin. Totesin jo siinä vaiheessa, että tää sairaalassa olo on ihan syvältä... Alkoi lehtien lukeminenkin jo tökkiä. Onneksi lääkäri oli niin kiltti, että laittoi vielä puoli seitsemän maissa toisen Cytotec-murusen. Päiväkätilö oli jo ehtinyt pelotella, että kuuden jälkeen ei enää käynnistellä ennen kuin aamulla...
Toisella murusella supistukset lähtivät tihenemään. Niitä tuli viiden minuutin välein, mutta vieläkään ei tuntunut kipua. Mies tuli iltasella tuomaan mun sairaalakassin ja pitämään hiukan seuraa. Klo 21 jälkeen osastolle ei saa jäädä hengaamaan, joten mies lähti kotiin ja minä kömmin nukkumaan. Vähän meinasi pukata itkua, kun mietin, että jos kivut alkavat yöllä, niin oon siellä ihan yksin. Niin... tai se huokaileva huonetoveri seurana. Onneksi korvatulpat on keksitty.
Ja niin sitten heräsinkin vähän yli yhdeltä yöllä siihen, että alaselässä oli alkanut hiukan jomotella supistusten tahtiin. Kävin vessassa ja sieltä sänkyyn palattuani siteeseen lorahti vaaleanpunaista lapsivettä ja limatulppaa. Möngin takaisin ylös ilmoittamaan asiasta yökätilölle. Siitäpä alkoikin sitten piina - ja virallinen ajanlasku synnytyksen kestolle.
Yökätilöllä oli juuri toinen (tuskaisa) asiakas suuntaamassa alakerran synnytyssaliin. Jouduin siis odottelemaan hänen paluutaan puolisen tuntia. Sillä välin supistukset lähtivät voimistumaan. Yritin pitää itseäni liikkeessä käyskentelemällä osastoa ympäriinsä. Yökätilö kytki mut taas vaihteeksi käyrälle palattuaan. Ei enää tuntunut mitenkään mukavalta maata siinä yksikseen puolta tuntia paikoillaan. Se oli jotensakin omituinen täti muutenkin. Ei meinannut uskoa, että se oli lapsivettä, mitä multa oli lorahtanut. Onneksi sen tikkutestiin sitten piirtyi kuin piirtyikin toinen viiva. Kohdunsuu oli kolme senttiä auki.
Käyrältä päästyä supistusten väli oli jo todella tiheä ja olo tuskaisa. Yökätilö ehdotti, että menen lämpimään suihkuun jumppapallon kanssa. No, menin, mutta palelin pallon päällä niin pahasti, ettei siitä sitten mitään helpotusta ollut. Yksikseni kalisin siellä ehkä puoli tuntia. Suihkun jälkeen kävin jääkaapilla tankkaamassa vähän mehukeittoa ja sitten marssin ilmoittamaan yökätilölle, että nyt ei enää mikään auta. Asteikolla 0-10, kipu oli jo sellaista 7-8 luokkaa. Että pääsiskö sitä sinne alakertaan. Ei... ei tietenkään. Vaan taas piti maata puoli tuntia käyräiltävänä. Tässä vaiheessa meinasi alkaa hermo pettää. Supistuksia tuli käytännössä ihan peräkanaa ja sellaista synnytysoppaiden hehkuttamaa kivutonta lepäilyhetkeä supistusten välissä ei ollut laisinkaan. Yritin miettiä hiekkarannalla makoilua, mutta käytännössä odotin koko ajan kivunlievityksen hetkeä. Siihen tuntui vaan olevan kovin kauan.
Vihdoin varttia vaille viisi sain laitoin miehelle viestiä, että vois alkaa tulla sairaalaan päin. Pääsin siis alakertaan synnytyssaliin, jee! Sitä ennen piti tosin haalia kaikki omat tavarat mukaan huoneesta. Kaikenlaista sitä tuskaisen synnyttäjän odotetaan tekevän... No, selvisin sentään omin jaloin synnytyssaliin asti.
Synnytyssalin kätilö ehdotti, että kokeilisin ilokaasua. Sepäs se olikin hassua tavaraa. Hassua ja hankalaa. Sitä kun veti pään täyteen, niin oli kyllä hetken ihan tillintallin, mutta aika harvoin se hetki osui mitenkään yhteen sen kipuhuipun kanssa. Mulla supistukset tulivat niin peräkanaa, ettei hapen haukkaamiselle jäänyt oikein mitään järkevää rakoa. Ilmoitinkin hyvin pian, että epiduraali tänne kiitos - kaasusta ei ollut iloa. :)
Jossain tässä välissä mieskin oli saapunut synnytyssaliin. Mies ryhtyikin heti omatoimisesti hieromaan mun alaselkää supistusten aikana anestesialääkärin saapumista odotellessa. Kiitin mielessäni nerokkuuttani lainata miehelle kirjastosta sen "Isä syntymässä" -kirjan. :) Ei siitä hieromisesta varsinaisesti muuta apua ollut kuin että sai muuta ajateltavaa, mutta sekin oli jo paljon siinä vaiheessa. Ja mies tunsi varmasti itsensä hyödyllisemmäksi kuin jos olisi vain katsonut vierestä mun tuskaisuutta.
Sairaalan synnytyskertomuksen mukaan klo 6.15 saapui pelastus. Tai siinä vaiheessa sain siis epiduraalin. Puudutus ei todellakaan vaikuta ihan silmänräpäyksessä, joten käytännössä apu tuli noin varttia myöhemmin. Pelkäsin etukäteen, että epiduraalin laitto olisi epämukavaa, mutta siinä yleisessä epämukavuuden tilassa se ei tuntunut oikeastaan miltään. Kivuttomuus sen sijaan tuntui mahtavalta! Ainoastaan häntäluun tietämiltä tunsi supitustukset pienenä paineena. Sivuvaikutuksena ei ollut muuta kuin palelu - synnytyssalissa oli muutenkin ihan tosi kylmä. Vauvakin sai muuten tässä vaiheessa jo ensikontaktinsa julmaan maailmaan, kun sen sykettä alettiin seurata päähän tökättävällä anturilla mahanpäällisen anturin sijaan.
Aamun tulon tiesi siitä, että kätilöiden vuoro vaihtui. Meillä oli seurana mukava kätilöopiskelija ja häntä ohjaava kätilö, kummatkin suunnilleen samaa ikäluokkaa kuin minä. Pariin tuntiin ei sitten tapahtunutkaan ihmeempiä - torkuttiin kummatkin, mies ja minä. Kätilö(t) tarkisti kohdunsuun tilanteen vähän vaille yhdeksältä, ja masentavan vähän oli edistystä tapahtunut: viisi senttiä auki. Oksitosiinitiputus oli ollut päällä epiduraalista alkaen, mutta nyt sitä käännettiin asteen kovemmalle tehokkaampien supistusten toivossa. Istuskelin myös jonkun aikaa jumppapallon päällä avautumista edistääkseni. Aika hankalaa vaan liikkua yhtään mihinkään, kun oli niin monissa johdoissa kiinni ja lapsivettä lorahteli joka kerta sängystä noustessa...
Yhdeksän jälkeen tuli vastaan oikeastaan ensimmäinen yllätys. Myönnän, että synnytyskertomusten lukeminen jäi sittenkin vähän vähälle kaikelta valokuvapuuhastelulta h-hetkeä odotellessa, mutta en todellakaan ollut tajunnut, että epiduraalin pitää antaa hävitä ainakin osittain pois ennen kuin lisäsatsia voidaan antaa. Kun oksitosiinia lisättiin ja epiduraalin vaikutusaika alkoi muutenkin olla lopussa, supistukset iskivät taas kovina päälle ihan yhtäkkiä. Odottavan aika on piiiiitkä - tuntui ikuisuudelta ennen kuin kätilöopiskelija sai oikeat ainesosat ruiskuun ja ruutattua ne letkusta sisään. No, helpotus tuli sitten taas ennen kymmentä.
Torkkujen jälkeen kello näytti jo lähemmäs puoltapäivää, mutta kätilöllä ei ollut edistymisestä kovinkaan mahtavia uutisia: kuusi senttiä auki. Oksitosiinia laitettiin taas kovemmalle. Epiduraali oli saanut tässä vaiheessa virtsarakon jo niin puuduksiin, että pääsin kokemaan myös katetroinnin - jippii. Mistään lounaasta ei ollut toivoakaan - tässä vaiheessa mehukeittokin pääsi jo kiellettyjen listalle, jos jouduttaisiin nukutuspuuhiin.
Koska supistukset olivat edelleen tiheitä, mutta eivät tuntuneet tekevän työtään, lääkäri kävi asentamassa kohdunsisäisen supistusmittarin, jolla nähtiin supistusten todellinen teho. Tämä toimenpide ajoittui luonnollisesti taas siihen ajankohtaan, kun tulisesti kaipasin jo epiduraalin lisäannosta, joten kärvistelyksi meni jälleen. Yhdestä kolmeen olikin taas sitten rauhallista. Esitin pessimistisen veikkauksen, että kohdunsuu olisi auki seitsemän senttiä, mutta olikin jo kahdeksan. Kahdeksan oli kuitenkin vielä aika eri asia kuin kymmenen...
Tässä vaiheessa kutsuttiin taas lääkäri paikalle arvioimaan tilannetta. Lääkäri oli muuten synnytyspäivänäkin se sama, joka teki käynnistyspäätöksen edellisenä päivänä. Aika toimeliaan oloinen. :) Ei onneksi liian toimelias, sillä vaihtoehtoina olivat enää sektio tai neljäs ja viimeinen epiduraalikierros ja lääkäri kallistui sitten kuitenkin neljänteen yrityskierrokseen. Itse aloin olla jo niin kyllästynyt koko hommaan, että mulle oli siinä tilanteessa aika se ja sama...
Lääkärin tutkiessa supistukset olivat TAAS päässeet puskemaan epiduraalin läpi ja pahasti. Oli se kumma - vaikka miten aikaisin varoitti kätilöä, että nyt alkaa tuntua jotain, niin siitä kesti aina melkein tunnin, että sai lisäannoksen. No, neljän aikaan pääsi taas normaaliin olotilaan. Oksitosiinia laitettiin jälleen kerran kovemmalle tippumaan. Jostain syystä tämä neljäs epiduraalikierros ei muuten viluttanut yhtään niin paljon ja sain nukuttua oikein hyvin.
Olikin iloinen yllätys heräillä puoli kuuden aikaan ja kuulla kätilöltä, että kohdunsuu oli täysin auki ja vauvan pää tullut alaspäin "plus yksi" -puolelle. Sitten pitikin vain odotella, että epiduraali alkaisi haihtua ja paineentunne lisääntyä. Kätilö pyysi minua ensin ponnistelemaan omaan tahtiin pytynnäköisen tuolin (portatiivi?) päällä, josta siirryttiin sängylle kyljelleen ja siitä puoli-istuvaan asentoon. Vaikka supistukset alkoivat jälleen tuntua, mitään pakottavaa ponnistamisen tarvetta ei ollut. Supistuskipu ei myöskään tuntunut varsinaisesti kivulta, kun sitä sai ponnistaa pois. Jotenkin siis tuntui, että siinä vaan ähki ja ähki eikä mitään tapahtunut. Kätilö ja mies kyllä kannustivat kovasti. Kätilö kertoi näkevänsä jo päälaen - vauvalla oli kuulemma paksu tumma tukka. Jotensakin tuntui oudolta, että sieltä olisi tosiaan vauva tulossa...
Pidin silmiä kiinni koko ponnistusvaiheen ajan ja yritin metsästää sopivia supistuksia. Jostain syystä niitä tuli tosi harvakseltaan, vaikka oksitosiini oli tässä vaiheessa jo melkeinpä täysillä. Jossain vaiheessa kätilö kysyi, haluanko koskettaa vauvan päätä. No, en todellakaan halunnut! Halusin sen ulos sieltä! :D Tunti ponnistamista alkoi tulla täyteen ja väkisinkin väsy painaa. Väliliha leikattiin, ja imukuppisynnytyskin oli jo tosi lähellä. Jostain sitten kaivoin vielä viimeiset voimat, joilla pusersin pään ulos. Muu vauva tuli sitten seuraavalla ponnistuksella. Sieltä se meidän poika tuli maailmaan klo 19.39 punaisena, limaisena ja oi, niin suloisena takkutukkana! Painoa 3870 grammaa ja pituutta 52 senttiä. Raskausviikkoja sitten lopulta 41+6.
Synnytystä oli kestänyt jo yli 18 tuntia, mutta eipä se vieläkään ollut ohi. Jos ei ollut vauva halunnut luopua kodistaan suosiolla, niin ei halunnut istukkakaan. Vaikka vauva pääsi söpösti mun rinnalle ihokontaktiin, kätilö murjoi mun mahaa samalla oikein urakalla. Sitten kun vauva meni pesulle, murjonta sen kuin paheni. Kätilöitä hääri ympärillä varmaan viisi. Yksi tökkäsi pikkuvarpaaseen (auts!), nilkkaan ja päälaelle akupunktioneulojakin. :) Kun istukka ei vielä tunti vauvan syntymänkään jälkeen ollut tullut ulos, alettiin jo puhua mun nukuttamisesta. Onneksi se samainen toimelias lääkäri oli vielä töissä, pyysi ottamaan pään täyteen ilokaasua, painoi napakasti parilla sormella strategisesta kohdasta - ja plumps! Istukka oli ulkona. Huh-huh!
Vielä oli jäljellä haavojen tikkaaminen, ensi-imetys ja suihkussa käynti. Nyt ei sitten enää lorissutkaan lapsivettä pystyyn noustessa, mutta verta kylläkin. Verenhukaksi synnytyskertomukseen on merkitty 800 milliä - siihen nähden olo oli yllättävän vakaa. Palelin suihkussa kylläkin aivan mielettömästi - varmaan nälälläkin oli osuutta asiaan. Kymmenen aikoihin saimme vihdoin kumpikin iltapalatarjottimet eteemme. Siitä siirryttiin vähitellen yläkertaan samaiselle osastolle kuin josta olin lähtenyt melkein vuorokausi sitten vielä vauva mahassa - tällä kertaa synnyttäneiden puolelle tosin. Perhehuonetta emme suureksi harmiksemme saaneet tälle ensimmäiselle yölle, joten tuoreen isän oli sitten puolenyön maissa lähdettävä kotiin ja jätettävä minut vauvan kanssa kaksin miettimään, että mitenköhän tämä nyt sitten oikein toimii... Mutta siitä lisää tarinan seuraavassa osassa. :)
Aloitetaanpa ihan alusta. Tasan kaksi viikkoa sitten maanantaina (rv 41+5) mulla oli siis äitiyspoliklinikalla yliaikaiskontrolli heti aamusta. Siellä otettiin syke- ja supistuskäyrää puolisen tuntia, jonka jälkeen lääkäri tutki ja ultrasi. Vaikka muuten kaikki näytti olevan ihan todella mainiosti, lääkäriä mietitytti yksi pieni notkahdus vauvan sykekäyrässä. Sain siis passituksen synnytysosastolle "pitkään käyrään". Makoilin siellä kaksi tuntia vauvan sykekäyrää ja omaa supistuskäyrää tuijottaen. Se oli varsin valaisevaa - ainakin supistusten osalta. Sisätutkimus laittoi ilmeisesti niihin vauhtia, sillä niitä alkoi piirtyä paperille tasaisesti kymmenen minuutin välein. Aloin jopa oppia tunnistamaan supistuksen semmoisesta hetken kestävästä "veri pakkautuu päähän" -olosta - muuten en tuntenut niitä edelleenkään mitenkään. Ilman sitä käyrää en varmaan olisi silloinkaan vielä tunnistanut niitä supistuksiksi, vaikka samantyyppistä oloa oli ollut jo kotona muutamana päivänä.
Pitkässä käyrässä ei näkynyt mitään sykenotkahduksia, mutta lääkäri oli silti sitä mieltä, että kun kerran ollaan jo näin myöhäisillä viikoilla, niin käynnistetään silti. Vauvan painoarvio oli ultralla siinä hippasen alle 3,9 kilon tuntumassa, joten siitä ei sinänsä tarvinnut murehtia. Kohdunkaulaa oli jäljellä vielä pari senttiä ja kohdunsuu oli sormelle auki - aika sama tilanne siis kuin silloin viikolla 37 synnytystapa-arviossa. Lapsenhäätömetodiksi valikoituikin Cytotec-muruset, joilla kohdunkaulaa koetettiin saada lyhenemään.
Mut otettiinkin siis samalta reissulta sisään raskaana olevien osastolle. Ihanaiset sairaalavaatteet ylle, herkullista sairaalaruokaa napaan, taas kiinni käyrälaitteeseen ja sitten puoli kolmen maissa laitettiin ensimmäinen murunen kohdunsuulle. Täytyy myöntää, että olin hiukan skeptinen Cytotec-murusen tehovoimasta, kun silloin tuulimunaraskauden tyhjennykseen niitä piti kotona laittaa ihan kokonainen ja muistaakseni useampia kerralla - eikä vaikutus ollut järin räjähtävä silloinkaan. No, eipä se murunen mitään muutosta tuonutkaan. Supistuksia tuli kyllä edelleen ihan säännöllisesti, mutta ei kipeitä.
Samassa huoneessa oli tuskaisesta ihottumasta kärsivä kaksosten odottaja, jonka huokailu alkoi hiukan ahdistaa muakin. Totesin jo siinä vaiheessa, että tää sairaalassa olo on ihan syvältä... Alkoi lehtien lukeminenkin jo tökkiä. Onneksi lääkäri oli niin kiltti, että laittoi vielä puoli seitsemän maissa toisen Cytotec-murusen. Päiväkätilö oli jo ehtinyt pelotella, että kuuden jälkeen ei enää käynnistellä ennen kuin aamulla...
Toisella murusella supistukset lähtivät tihenemään. Niitä tuli viiden minuutin välein, mutta vieläkään ei tuntunut kipua. Mies tuli iltasella tuomaan mun sairaalakassin ja pitämään hiukan seuraa. Klo 21 jälkeen osastolle ei saa jäädä hengaamaan, joten mies lähti kotiin ja minä kömmin nukkumaan. Vähän meinasi pukata itkua, kun mietin, että jos kivut alkavat yöllä, niin oon siellä ihan yksin. Niin... tai se huokaileva huonetoveri seurana. Onneksi korvatulpat on keksitty.
Ja niin sitten heräsinkin vähän yli yhdeltä yöllä siihen, että alaselässä oli alkanut hiukan jomotella supistusten tahtiin. Kävin vessassa ja sieltä sänkyyn palattuani siteeseen lorahti vaaleanpunaista lapsivettä ja limatulppaa. Möngin takaisin ylös ilmoittamaan asiasta yökätilölle. Siitäpä alkoikin sitten piina - ja virallinen ajanlasku synnytyksen kestolle.
Yökätilöllä oli juuri toinen (tuskaisa) asiakas suuntaamassa alakerran synnytyssaliin. Jouduin siis odottelemaan hänen paluutaan puolisen tuntia. Sillä välin supistukset lähtivät voimistumaan. Yritin pitää itseäni liikkeessä käyskentelemällä osastoa ympäriinsä. Yökätilö kytki mut taas vaihteeksi käyrälle palattuaan. Ei enää tuntunut mitenkään mukavalta maata siinä yksikseen puolta tuntia paikoillaan. Se oli jotensakin omituinen täti muutenkin. Ei meinannut uskoa, että se oli lapsivettä, mitä multa oli lorahtanut. Onneksi sen tikkutestiin sitten piirtyi kuin piirtyikin toinen viiva. Kohdunsuu oli kolme senttiä auki.
Käyrältä päästyä supistusten väli oli jo todella tiheä ja olo tuskaisa. Yökätilö ehdotti, että menen lämpimään suihkuun jumppapallon kanssa. No, menin, mutta palelin pallon päällä niin pahasti, ettei siitä sitten mitään helpotusta ollut. Yksikseni kalisin siellä ehkä puoli tuntia. Suihkun jälkeen kävin jääkaapilla tankkaamassa vähän mehukeittoa ja sitten marssin ilmoittamaan yökätilölle, että nyt ei enää mikään auta. Asteikolla 0-10, kipu oli jo sellaista 7-8 luokkaa. Että pääsiskö sitä sinne alakertaan. Ei... ei tietenkään. Vaan taas piti maata puoli tuntia käyräiltävänä. Tässä vaiheessa meinasi alkaa hermo pettää. Supistuksia tuli käytännössä ihan peräkanaa ja sellaista synnytysoppaiden hehkuttamaa kivutonta lepäilyhetkeä supistusten välissä ei ollut laisinkaan. Yritin miettiä hiekkarannalla makoilua, mutta käytännössä odotin koko ajan kivunlievityksen hetkeä. Siihen tuntui vaan olevan kovin kauan.
Vihdoin varttia vaille viisi sain laitoin miehelle viestiä, että vois alkaa tulla sairaalaan päin. Pääsin siis alakertaan synnytyssaliin, jee! Sitä ennen piti tosin haalia kaikki omat tavarat mukaan huoneesta. Kaikenlaista sitä tuskaisen synnyttäjän odotetaan tekevän... No, selvisin sentään omin jaloin synnytyssaliin asti.
Synnytyssalin kätilö ehdotti, että kokeilisin ilokaasua. Sepäs se olikin hassua tavaraa. Hassua ja hankalaa. Sitä kun veti pään täyteen, niin oli kyllä hetken ihan tillintallin, mutta aika harvoin se hetki osui mitenkään yhteen sen kipuhuipun kanssa. Mulla supistukset tulivat niin peräkanaa, ettei hapen haukkaamiselle jäänyt oikein mitään järkevää rakoa. Ilmoitinkin hyvin pian, että epiduraali tänne kiitos - kaasusta ei ollut iloa. :)
Jossain tässä välissä mieskin oli saapunut synnytyssaliin. Mies ryhtyikin heti omatoimisesti hieromaan mun alaselkää supistusten aikana anestesialääkärin saapumista odotellessa. Kiitin mielessäni nerokkuuttani lainata miehelle kirjastosta sen "Isä syntymässä" -kirjan. :) Ei siitä hieromisesta varsinaisesti muuta apua ollut kuin että sai muuta ajateltavaa, mutta sekin oli jo paljon siinä vaiheessa. Ja mies tunsi varmasti itsensä hyödyllisemmäksi kuin jos olisi vain katsonut vierestä mun tuskaisuutta.
Sairaalan synnytyskertomuksen mukaan klo 6.15 saapui pelastus. Tai siinä vaiheessa sain siis epiduraalin. Puudutus ei todellakaan vaikuta ihan silmänräpäyksessä, joten käytännössä apu tuli noin varttia myöhemmin. Pelkäsin etukäteen, että epiduraalin laitto olisi epämukavaa, mutta siinä yleisessä epämukavuuden tilassa se ei tuntunut oikeastaan miltään. Kivuttomuus sen sijaan tuntui mahtavalta! Ainoastaan häntäluun tietämiltä tunsi supitustukset pienenä paineena. Sivuvaikutuksena ei ollut muuta kuin palelu - synnytyssalissa oli muutenkin ihan tosi kylmä. Vauvakin sai muuten tässä vaiheessa jo ensikontaktinsa julmaan maailmaan, kun sen sykettä alettiin seurata päähän tökättävällä anturilla mahanpäällisen anturin sijaan.
Aamun tulon tiesi siitä, että kätilöiden vuoro vaihtui. Meillä oli seurana mukava kätilöopiskelija ja häntä ohjaava kätilö, kummatkin suunnilleen samaa ikäluokkaa kuin minä. Pariin tuntiin ei sitten tapahtunutkaan ihmeempiä - torkuttiin kummatkin, mies ja minä. Kätilö(t) tarkisti kohdunsuun tilanteen vähän vaille yhdeksältä, ja masentavan vähän oli edistystä tapahtunut: viisi senttiä auki. Oksitosiinitiputus oli ollut päällä epiduraalista alkaen, mutta nyt sitä käännettiin asteen kovemmalle tehokkaampien supistusten toivossa. Istuskelin myös jonkun aikaa jumppapallon päällä avautumista edistääkseni. Aika hankalaa vaan liikkua yhtään mihinkään, kun oli niin monissa johdoissa kiinni ja lapsivettä lorahteli joka kerta sängystä noustessa...
Yhdeksän jälkeen tuli vastaan oikeastaan ensimmäinen yllätys. Myönnän, että synnytyskertomusten lukeminen jäi sittenkin vähän vähälle kaikelta valokuvapuuhastelulta h-hetkeä odotellessa, mutta en todellakaan ollut tajunnut, että epiduraalin pitää antaa hävitä ainakin osittain pois ennen kuin lisäsatsia voidaan antaa. Kun oksitosiinia lisättiin ja epiduraalin vaikutusaika alkoi muutenkin olla lopussa, supistukset iskivät taas kovina päälle ihan yhtäkkiä. Odottavan aika on piiiiitkä - tuntui ikuisuudelta ennen kuin kätilöopiskelija sai oikeat ainesosat ruiskuun ja ruutattua ne letkusta sisään. No, helpotus tuli sitten taas ennen kymmentä.
Torkkujen jälkeen kello näytti jo lähemmäs puoltapäivää, mutta kätilöllä ei ollut edistymisestä kovinkaan mahtavia uutisia: kuusi senttiä auki. Oksitosiinia laitettiin taas kovemmalle. Epiduraali oli saanut tässä vaiheessa virtsarakon jo niin puuduksiin, että pääsin kokemaan myös katetroinnin - jippii. Mistään lounaasta ei ollut toivoakaan - tässä vaiheessa mehukeittokin pääsi jo kiellettyjen listalle, jos jouduttaisiin nukutuspuuhiin.
Koska supistukset olivat edelleen tiheitä, mutta eivät tuntuneet tekevän työtään, lääkäri kävi asentamassa kohdunsisäisen supistusmittarin, jolla nähtiin supistusten todellinen teho. Tämä toimenpide ajoittui luonnollisesti taas siihen ajankohtaan, kun tulisesti kaipasin jo epiduraalin lisäannosta, joten kärvistelyksi meni jälleen. Yhdestä kolmeen olikin taas sitten rauhallista. Esitin pessimistisen veikkauksen, että kohdunsuu olisi auki seitsemän senttiä, mutta olikin jo kahdeksan. Kahdeksan oli kuitenkin vielä aika eri asia kuin kymmenen...
Tässä vaiheessa kutsuttiin taas lääkäri paikalle arvioimaan tilannetta. Lääkäri oli muuten synnytyspäivänäkin se sama, joka teki käynnistyspäätöksen edellisenä päivänä. Aika toimeliaan oloinen. :) Ei onneksi liian toimelias, sillä vaihtoehtoina olivat enää sektio tai neljäs ja viimeinen epiduraalikierros ja lääkäri kallistui sitten kuitenkin neljänteen yrityskierrokseen. Itse aloin olla jo niin kyllästynyt koko hommaan, että mulle oli siinä tilanteessa aika se ja sama...
Lääkärin tutkiessa supistukset olivat TAAS päässeet puskemaan epiduraalin läpi ja pahasti. Oli se kumma - vaikka miten aikaisin varoitti kätilöä, että nyt alkaa tuntua jotain, niin siitä kesti aina melkein tunnin, että sai lisäannoksen. No, neljän aikaan pääsi taas normaaliin olotilaan. Oksitosiinia laitettiin jälleen kerran kovemmalle tippumaan. Jostain syystä tämä neljäs epiduraalikierros ei muuten viluttanut yhtään niin paljon ja sain nukuttua oikein hyvin.
Olikin iloinen yllätys heräillä puoli kuuden aikaan ja kuulla kätilöltä, että kohdunsuu oli täysin auki ja vauvan pää tullut alaspäin "plus yksi" -puolelle. Sitten pitikin vain odotella, että epiduraali alkaisi haihtua ja paineentunne lisääntyä. Kätilö pyysi minua ensin ponnistelemaan omaan tahtiin pytynnäköisen tuolin (portatiivi?) päällä, josta siirryttiin sängylle kyljelleen ja siitä puoli-istuvaan asentoon. Vaikka supistukset alkoivat jälleen tuntua, mitään pakottavaa ponnistamisen tarvetta ei ollut. Supistuskipu ei myöskään tuntunut varsinaisesti kivulta, kun sitä sai ponnistaa pois. Jotenkin siis tuntui, että siinä vaan ähki ja ähki eikä mitään tapahtunut. Kätilö ja mies kyllä kannustivat kovasti. Kätilö kertoi näkevänsä jo päälaen - vauvalla oli kuulemma paksu tumma tukka. Jotensakin tuntui oudolta, että sieltä olisi tosiaan vauva tulossa...
Pidin silmiä kiinni koko ponnistusvaiheen ajan ja yritin metsästää sopivia supistuksia. Jostain syystä niitä tuli tosi harvakseltaan, vaikka oksitosiini oli tässä vaiheessa jo melkeinpä täysillä. Jossain vaiheessa kätilö kysyi, haluanko koskettaa vauvan päätä. No, en todellakaan halunnut! Halusin sen ulos sieltä! :D Tunti ponnistamista alkoi tulla täyteen ja väkisinkin väsy painaa. Väliliha leikattiin, ja imukuppisynnytyskin oli jo tosi lähellä. Jostain sitten kaivoin vielä viimeiset voimat, joilla pusersin pään ulos. Muu vauva tuli sitten seuraavalla ponnistuksella. Sieltä se meidän poika tuli maailmaan klo 19.39 punaisena, limaisena ja oi, niin suloisena takkutukkana! Painoa 3870 grammaa ja pituutta 52 senttiä. Raskausviikkoja sitten lopulta 41+6.
Synnytystä oli kestänyt jo yli 18 tuntia, mutta eipä se vieläkään ollut ohi. Jos ei ollut vauva halunnut luopua kodistaan suosiolla, niin ei halunnut istukkakaan. Vaikka vauva pääsi söpösti mun rinnalle ihokontaktiin, kätilö murjoi mun mahaa samalla oikein urakalla. Sitten kun vauva meni pesulle, murjonta sen kuin paheni. Kätilöitä hääri ympärillä varmaan viisi. Yksi tökkäsi pikkuvarpaaseen (auts!), nilkkaan ja päälaelle akupunktioneulojakin. :) Kun istukka ei vielä tunti vauvan syntymänkään jälkeen ollut tullut ulos, alettiin jo puhua mun nukuttamisesta. Onneksi se samainen toimelias lääkäri oli vielä töissä, pyysi ottamaan pään täyteen ilokaasua, painoi napakasti parilla sormella strategisesta kohdasta - ja plumps! Istukka oli ulkona. Huh-huh!
Vielä oli jäljellä haavojen tikkaaminen, ensi-imetys ja suihkussa käynti. Nyt ei sitten enää lorissutkaan lapsivettä pystyyn noustessa, mutta verta kylläkin. Verenhukaksi synnytyskertomukseen on merkitty 800 milliä - siihen nähden olo oli yllättävän vakaa. Palelin suihkussa kylläkin aivan mielettömästi - varmaan nälälläkin oli osuutta asiaan. Kymmenen aikoihin saimme vihdoin kumpikin iltapalatarjottimet eteemme. Siitä siirryttiin vähitellen yläkertaan samaiselle osastolle kuin josta olin lähtenyt melkein vuorokausi sitten vielä vauva mahassa - tällä kertaa synnyttäneiden puolelle tosin. Perhehuonetta emme suureksi harmiksemme saaneet tälle ensimmäiselle yölle, joten tuoreen isän oli sitten puolenyön maissa lähdettävä kotiin ja jätettävä minut vauvan kanssa kaksin miettimään, että mitenköhän tämä nyt sitten oikein toimii... Mutta siitä lisää tarinan seuraavassa osassa. :)
keskiviikko 25. toukokuuta 2011
Joulupukki matkaan jo käy...
Viikko sitten saapui lappunen, että Reima Oy:n lähettämä paketti on noudettavissa postista. Äitiyspakkaus, jee!! Hetken aikaa mietin, että onko tämmöisen isomahaisen korrektia mennä itse noutamaan 8,4 kilon jättipakettia, mutta menin silti. Mies oli viime viikolla (taas) niin kiireinen, ettei siitä olisi ollut postin aukioloaikaan apua. Ja odottaahan ei pysty. :)
Alkuperäinen suunnitelma oli se, että kärräisin paketin vain auton takaluukkuun asti ja mies olisi kiikuttanut sen sitten yömyöhällä tullessaan sisälle. Mutta eihän sitä pystynyt millään odottamaan. :) Kantonauhasta sai onneksi hyvin kiinni eikä se nyt juurikaan normaalia kauppakassia enempää sitten painanutkaan. Mietin, että pitäisikö odottaa miestä kotiin ja avata paketti yhdessä... Mutta ei - arvasit oikein - ei sitä pakettia voinut avaamatta jättää siihen lattialle möllöttämään. :)
Kannen avattuani meinasi alahuuli alkaa mutristua kuin hemmotellulla pikkukakaralla. Mitäh?? Tää haalari on vaaleanharmaa! Ja makuupussi vaaleansininen! Täähän on se vuoden 2010 pakkaus! Mutku... mä... HALUSIN sen 2011-pakkauksen! No, yllättäen Kelan sivuilla sitten lukikin, että vuoden 2011 pakkauksia aletaan jakaa toukokuun lopussa - eikä alussa, niin kuin aiemmin uutisoivat. Olisi siis pitänyt pantata hakemuksen täyttämistä vielä parisen viikkoa. Tyhmä joulupukki.
Tarkemmin pakkauksen sisältöä katseltuani sain itseni tykkäämään siitä 2010-pakkauksestakin. Ainoat puutteet verrattuna 2011-pakkaukseen ovat oikeastaan huonompi (tai onneton) kestovaippa ja se, että vaatteita on muutama vähemmän. Mutta muuten kuosit on kivoja ja sopivan neutraaleja. Tykkään kyllä värikkäistä vaatteista, mutta itekin sen on tässä huomannut, että tosi vaikea löytää sekä tytöille että pojille sopivia vaatteita. Värikoodaus on selkeästi vaatevalmistajien kikka saada lisää myyntiä...
Kun muuten mainitsin pikkusiskolleni äitiyspakkauksen saapumisesta, vastaus oli: "Ai, eikö sitä saakaan vasta sieltä sairaalasta?". :) Sepäs olisikin kätevää. Toisessa kädessä vauva turvakaukalossa ja toisessa jättilaatikko. Ja siihen vielä omat sairaalakamat ja näytepakkaukset päälle. :)
Törmäsin tällä viikolla myös isyyspakkauksen käsitteeseen. Tämmöisenä pipertäjänä innostuin siitä heti. En tosin ajatellut lähteä millekään "kumihanskat & pyykkipoikia nenään" -linjalle, vaan hankkia pakettiin kaikkea hyödyllistä. Tuleva isä kun on varsin toimelias meillä nykyisissäkin kotitöissä (eli tekee lähes kaiken...), niin tuntuisi hiukan koomiselta antaa lahjaksi mitään hengityssuojaimia vaipanvaihtoa varten. :)
Suurin osa isyyspakettiin kaavailemistani tavaroista on semmoisia, että olisin hankkinut ne joka tapauksessa. Osan tavaroista oonkin jo reippaana ehtinyt tässä parin päivän aikana hankkia / laittaa tilaukseen. Mut varmaan se hauskin osuus onkin tehdä paketista samanhenkinen kuin äitiyspakkauksesta kaikkine lippulappuineen. Tarvikkeita olis tulossa kategorioihin: leikkiminen, kylvetys, ruokinta, vaipanvaihto ja turvatuotteet. Esittelen niitä tarkemmin sitten, kun suurin osa alkaa olla kasassa.
Eilen kävin myös kattomassa, josko olis löytynyt pakettiin jotain kivaa isi-potkupukua tms., mut pikakierroksella en nähnyt kuin H&M:n "I (heart) Dad"-vaatteita, jotka on jotenkin... plaah. Mut H&M:llä oli kyl yks ihan samannäköinen vaaleanpunainen pikeepaita kuin tulevalla isällä, joten ehkä lähdenkin tekstiilikaksoslinjalle. Ollaan kyl miehen kaa sovittu, että ei osteta "aikuisten" vaatteita vauvalle ennen kuin se seisoo kahdella jalalla, mut ehkä isyyspakkaus vois olla poikkeus. :)
Tänään on raskausviikkoja kasassa tasan 28. Viimeisellä kolmanneksella siis ollaan, jee! Sen kunniaksi huomenna sinne sokerirasitukseen... ööks.
Alkuperäinen suunnitelma oli se, että kärräisin paketin vain auton takaluukkuun asti ja mies olisi kiikuttanut sen sitten yömyöhällä tullessaan sisälle. Mutta eihän sitä pystynyt millään odottamaan. :) Kantonauhasta sai onneksi hyvin kiinni eikä se nyt juurikaan normaalia kauppakassia enempää sitten painanutkaan. Mietin, että pitäisikö odottaa miestä kotiin ja avata paketti yhdessä... Mutta ei - arvasit oikein - ei sitä pakettia voinut avaamatta jättää siihen lattialle möllöttämään. :)
Kannen avattuani meinasi alahuuli alkaa mutristua kuin hemmotellulla pikkukakaralla. Mitäh?? Tää haalari on vaaleanharmaa! Ja makuupussi vaaleansininen! Täähän on se vuoden 2010 pakkaus! Mutku... mä... HALUSIN sen 2011-pakkauksen! No, yllättäen Kelan sivuilla sitten lukikin, että vuoden 2011 pakkauksia aletaan jakaa toukokuun lopussa - eikä alussa, niin kuin aiemmin uutisoivat. Olisi siis pitänyt pantata hakemuksen täyttämistä vielä parisen viikkoa. Tyhmä joulupukki.
Tarkemmin pakkauksen sisältöä katseltuani sain itseni tykkäämään siitä 2010-pakkauksestakin. Ainoat puutteet verrattuna 2011-pakkaukseen ovat oikeastaan huonompi (tai onneton) kestovaippa ja se, että vaatteita on muutama vähemmän. Mutta muuten kuosit on kivoja ja sopivan neutraaleja. Tykkään kyllä värikkäistä vaatteista, mutta itekin sen on tässä huomannut, että tosi vaikea löytää sekä tytöille että pojille sopivia vaatteita. Värikoodaus on selkeästi vaatevalmistajien kikka saada lisää myyntiä...
Kun muuten mainitsin pikkusiskolleni äitiyspakkauksen saapumisesta, vastaus oli: "Ai, eikö sitä saakaan vasta sieltä sairaalasta?". :) Sepäs olisikin kätevää. Toisessa kädessä vauva turvakaukalossa ja toisessa jättilaatikko. Ja siihen vielä omat sairaalakamat ja näytepakkaukset päälle. :)
Törmäsin tällä viikolla myös isyyspakkauksen käsitteeseen. Tämmöisenä pipertäjänä innostuin siitä heti. En tosin ajatellut lähteä millekään "kumihanskat & pyykkipoikia nenään" -linjalle, vaan hankkia pakettiin kaikkea hyödyllistä. Tuleva isä kun on varsin toimelias meillä nykyisissäkin kotitöissä (eli tekee lähes kaiken...), niin tuntuisi hiukan koomiselta antaa lahjaksi mitään hengityssuojaimia vaipanvaihtoa varten. :)
Suurin osa isyyspakettiin kaavailemistani tavaroista on semmoisia, että olisin hankkinut ne joka tapauksessa. Osan tavaroista oonkin jo reippaana ehtinyt tässä parin päivän aikana hankkia / laittaa tilaukseen. Mut varmaan se hauskin osuus onkin tehdä paketista samanhenkinen kuin äitiyspakkauksesta kaikkine lippulappuineen. Tarvikkeita olis tulossa kategorioihin: leikkiminen, kylvetys, ruokinta, vaipanvaihto ja turvatuotteet. Esittelen niitä tarkemmin sitten, kun suurin osa alkaa olla kasassa.
Eilen kävin myös kattomassa, josko olis löytynyt pakettiin jotain kivaa isi-potkupukua tms., mut pikakierroksella en nähnyt kuin H&M:n "I (heart) Dad"-vaatteita, jotka on jotenkin... plaah. Mut H&M:llä oli kyl yks ihan samannäköinen vaaleanpunainen pikeepaita kuin tulevalla isällä, joten ehkä lähdenkin tekstiilikaksoslinjalle. Ollaan kyl miehen kaa sovittu, että ei osteta "aikuisten" vaatteita vauvalle ennen kuin se seisoo kahdella jalalla, mut ehkä isyyspakkaus vois olla poikkeus. :)
Tänään on raskausviikkoja kasassa tasan 28. Viimeisellä kolmanneksella siis ollaan, jee! Sen kunniaksi huomenna sinne sokerirasitukseen... ööks.
sunnuntai 17. huhtikuuta 2011
Prinssin kuninkaalliset kiesit
Joskus sitä vaan käy tosi hyvä tuuri. Meille kävi eilen. Erinäisiä juttuja googlaillessani huomasin jo viime viikolla, että lastentarvikeliikkeissä on lapsimessujen kunniaksi tänä viikonloppuna messutarjouksia. Aateltiin sitten mennä eilen kurkkaamaan, olisko meidän Mutsy 4rider -vaunut sattumalta tarjouksessa. Ja olihan ne! Miinus 15 prosenttia! Nyt saatiin ne siis samaan tai hiukan halvempaankin hintaan suomalaisesta lastentarvikeliikkeestä kuin että oltais tilattu Saksasta netistä. Varsinkin takuuasioiden kannalta aivan mahtava juttu!
Se myyjä sitten sanoi, että otatte varmaan heti nää mukaan, jos löytyy varastosta. Mä vähän hämmennyin, kun olin aatellut, että toimitusaika olis joka tapauksessa pari kuukautta. No ei - siellä niitä oli kaikkia meidän tarvitsemia osia (ja lisäosia) varastossa, joten nyt meillä onkin sitten parvekkeella vaunut. Enää vauva puuttuu... :)
Sinänsä ihan hyvä, että vaunuilla on aikaa tuulettua. Kankaat haisi todella pahalle suoraan paketista otettuna. Mut tänään on tasan neljä kuukautta laskettuun aikaan, että kyllä ne ehtii aika kauan tuulettua... No, eiköhän ne löydä kohta tiensä tonne meidän lastenvaunuvarastoon. Vähän kyllä pelottaa, että joku vie ne sieltä, vaikka asutaankin rauhallisessa talossa. Täytyy kattoa, jos ainakin vaunujen rungon sais jotenkin kiinnitettyä seinään. Tai sitten vaan tarpeeks järeä lukko renkaisiin.
On ne vaan niin hienot. Tekis mieli käydä koko ajan kurkkimassa parvekkeella. :) Päädyttiin muuten sittenkin siihen tyylikkäimpään Cargo Grey -kuosiin, kun on kerran poika tulossa. Muutin mieltäni heti rakenneultran jälkeen, ja mies oli luonnollisesti tyytyväinen, kun sai suosikkivaihtoehtonsa läpi. :) Kyllä toi väritys tytöllekin hyvin käy, jos meillä sellainenkin joskus olisi.
Otin sitten eilen muutaman kuvankin. Virallisia esittelykuviahan kannattaa katsoa Mutsyn sivuilta, mut aattelin nyt laittaa tähän sellaisia yksityiskohtia, joita sieltä ei ehkä näe.
Vaunukoppa on mukavan korkealla. Varmaan selälle hyvä sitten vauvaa nostellessa. Kopan alle mahtuu hyvin tuo ostoskori, jota myydään lisävarusteena. Varsinainen tavarakori on tuo valkoinen tuossa alhaalla eli se on yksinään mitättömän pieni. Kuvassa näkyvä kuomukankaan ryppyisyys muuten häviää varmaan, kun kangas saa vähän kosteutta.
Ostettiin lisävarusteena myös Maxi-Cosi-adapteripalat turvakaukaloa varten. Turvakaukaloa ei olla vielä hankittu (iiks, ehditäänköhän neljän kuukauden aikana...), joten sitä kombinaatiota ei näissä kuvissa nyt ole. Käytännössä tuon vaunukopan paikalla olisi siis turvakaukalo.
Cargo Grey -kuosissa vaunukopan sisäosat ovat tuommoista pirteää petrolinsinistä. Samaa väriä on käytetty tehostevärinä taskujen vetoketjujen vetimissä sekä tuommoisissa pikkuisissa pyöreissä merkeissä. Vaunukopan peitteen yläosa on kova ja pingottuu kivasti kaarelle tosta ihan etureunasta. Kopan sisällä on irrotettavat kantohihnat.
Rattaiden istuinosan saa vaakasuoraan asentoon. Mulla ei kuvaushetkellä ollut vielä ihan tuo selkänojan säätönappula hallussa (uutuudenjäykkyyttä), joten tää asento on vielä hiukan kalteva. Istumasyvyyttä saa myös säädettyä, mutta vaatii ohjekirjan mukaan hiukan näpertelyä kankaiden kiinnitysnappien ja -tarranauhojen kanssa. En siis kokeillut sitä vielä.
Rattaissa on oma irrotettava kuomu, jonka sisäosa on samaa petrolinsinistä kuin vaunukopassakin. Päällä on kurkistusluukku ja takana iso tasku. Turvakaaren kiinnitysnapit ovat yllättävän mukavan epäjäykät - siellä lastentarvikeliikkeessä nappeja sai painaa ihan urakalla. Ilmeisesti voitelukysymys... Pitääpä voidella se selkänojankin säätönappi.
Perjantaina tapasin muuten vihdoin virallisen neuvolatätini. Voi plaah. Aikamoinen myötäilijä. No, se ei ainakaan tuu torumaan mua yhtään mistään... Hemoglobiini oli uumoilujeni mukaisesti laskenut tammikuusta aika reippaasti: 146 -> 127. Lisärautaa ei kuulemma vielä tarvitse syödä, mutta aion kyllä katsoa vähän ruokavaliota sillä silmällä, että rautaa tulisi hiukan sieltä lisää. Alhainen hemoglobiini ja matala verenpaine ei oo yhdistelmänä kaikkein kivoin. Siinä se neuvolakäynnin anti oikeastaan sitten olikin. Tai sain myös sen "154 raskasta päivää" -todistuksen, jolla saa haettua Kelan avustukset. Tämän vuoden äitiyspakkaus näytti niin kivalta, että oottelen kyllä lomakkeiden kanssa hetken, että saadaan varmasti se. Sävytkin sopii mainiosti meidän vaunuihin. ;)
Se myyjä sitten sanoi, että otatte varmaan heti nää mukaan, jos löytyy varastosta. Mä vähän hämmennyin, kun olin aatellut, että toimitusaika olis joka tapauksessa pari kuukautta. No ei - siellä niitä oli kaikkia meidän tarvitsemia osia (ja lisäosia) varastossa, joten nyt meillä onkin sitten parvekkeella vaunut. Enää vauva puuttuu... :)
Sinänsä ihan hyvä, että vaunuilla on aikaa tuulettua. Kankaat haisi todella pahalle suoraan paketista otettuna. Mut tänään on tasan neljä kuukautta laskettuun aikaan, että kyllä ne ehtii aika kauan tuulettua... No, eiköhän ne löydä kohta tiensä tonne meidän lastenvaunuvarastoon. Vähän kyllä pelottaa, että joku vie ne sieltä, vaikka asutaankin rauhallisessa talossa. Täytyy kattoa, jos ainakin vaunujen rungon sais jotenkin kiinnitettyä seinään. Tai sitten vaan tarpeeks järeä lukko renkaisiin.
On ne vaan niin hienot. Tekis mieli käydä koko ajan kurkkimassa parvekkeella. :) Päädyttiin muuten sittenkin siihen tyylikkäimpään Cargo Grey -kuosiin, kun on kerran poika tulossa. Muutin mieltäni heti rakenneultran jälkeen, ja mies oli luonnollisesti tyytyväinen, kun sai suosikkivaihtoehtonsa läpi. :) Kyllä toi väritys tytöllekin hyvin käy, jos meillä sellainenkin joskus olisi.
Otin sitten eilen muutaman kuvankin. Virallisia esittelykuviahan kannattaa katsoa Mutsyn sivuilta, mut aattelin nyt laittaa tähän sellaisia yksityiskohtia, joita sieltä ei ehkä näe.
Vaunukoppa on mukavan korkealla. Varmaan selälle hyvä sitten vauvaa nostellessa. Kopan alle mahtuu hyvin tuo ostoskori, jota myydään lisävarusteena. Varsinainen tavarakori on tuo valkoinen tuossa alhaalla eli se on yksinään mitättömän pieni. Kuvassa näkyvä kuomukankaan ryppyisyys muuten häviää varmaan, kun kangas saa vähän kosteutta.
Ostettiin lisävarusteena myös Maxi-Cosi-adapteripalat turvakaukaloa varten. Turvakaukaloa ei olla vielä hankittu (iiks, ehditäänköhän neljän kuukauden aikana...), joten sitä kombinaatiota ei näissä kuvissa nyt ole. Käytännössä tuon vaunukopan paikalla olisi siis turvakaukalo.
Cargo Grey -kuosissa vaunukopan sisäosat ovat tuommoista pirteää petrolinsinistä. Samaa väriä on käytetty tehostevärinä taskujen vetoketjujen vetimissä sekä tuommoisissa pikkuisissa pyöreissä merkeissä. Vaunukopan peitteen yläosa on kova ja pingottuu kivasti kaarelle tosta ihan etureunasta. Kopan sisällä on irrotettavat kantohihnat.
Rattaiden istuinosan saa vaakasuoraan asentoon. Mulla ei kuvaushetkellä ollut vielä ihan tuo selkänojan säätönappula hallussa (uutuudenjäykkyyttä), joten tää asento on vielä hiukan kalteva. Istumasyvyyttä saa myös säädettyä, mutta vaatii ohjekirjan mukaan hiukan näpertelyä kankaiden kiinnitysnappien ja -tarranauhojen kanssa. En siis kokeillut sitä vielä.
Rattaissa on oma irrotettava kuomu, jonka sisäosa on samaa petrolinsinistä kuin vaunukopassakin. Päällä on kurkistusluukku ja takana iso tasku. Turvakaaren kiinnitysnapit ovat yllättävän mukavan epäjäykät - siellä lastentarvikeliikkeessä nappeja sai painaa ihan urakalla. Ilmeisesti voitelukysymys... Pitääpä voidella se selkänojankin säätönappi.
Näistä kuvista puuttuu vielä yksi asento eli istuinosa naama työntäjään päin. Silloin ei voi käyttää ostoskoria, mutta muuten kaiken pitäisi toimia ihan samalla tavalla kuin naama menosuuntakin. Varsin monipuolinen kokonaisuus siis - ainakin näin teoriassa. Käytännön kätevyys nähdään sitten vasta myöhemmin...
Perjantaina tapasin muuten vihdoin virallisen neuvolatätini. Voi plaah. Aikamoinen myötäilijä. No, se ei ainakaan tuu torumaan mua yhtään mistään... Hemoglobiini oli uumoilujeni mukaisesti laskenut tammikuusta aika reippaasti: 146 -> 127. Lisärautaa ei kuulemma vielä tarvitse syödä, mutta aion kyllä katsoa vähän ruokavaliota sillä silmällä, että rautaa tulisi hiukan sieltä lisää. Alhainen hemoglobiini ja matala verenpaine ei oo yhdistelmänä kaikkein kivoin. Siinä se neuvolakäynnin anti oikeastaan sitten olikin. Tai sain myös sen "154 raskasta päivää" -todistuksen, jolla saa haettua Kelan avustukset. Tämän vuoden äitiyspakkaus näytti niin kivalta, että oottelen kyllä lomakkeiden kanssa hetken, että saadaan varmasti se. Sävytkin sopii mainiosti meidän vaunuihin. ;)
perjantai 1. huhtikuuta 2011
Valtakunnassa kaikki hyvin!
Tänään oli vihdoin rakenneultra. Hassua, että odottaa jotain niin hartaasti ja sitten se kestää vartin... Mutta se olikin tosi hyvä vartti - paljon laadukkaampi kuin vartit noin keskimäärin.
Siellä se meidän pieni perillisemme oli aamutouhuissaan. Rutiiniin kuului (ainakin tämän vartin perusteella) jalkojen suoraksi oikominen, nyrkkien tuonti otsalle ja suulla maiskuttelu. Aamupalan painikkeeksi olikin selkeästi jo nautittu kulauksia lapsivettä, sillä virtsarakossa näkyi pissaa. Näkyi siellä suunnalla sitten muutakin rekvisiittaa - kätilön mukaan ei ollut epäilystäkään sukupuolesta. Meille on siis tulossa pikku prinssi! Kätilö vaikutti sen verran pätevältä ja muutenkin mukavalta, että kyse ei varmaankaan ollut aprillipilasta... :)
Rakenteet olivat kunnossa, ja mitatut osat (reisiluu, olkaluu, pään läpimitta ja oliskohan ollut vatsan läpimitta) vastasivat kaikki nätisti viikkoja 20+. Mittojen keskiarvo taisi olla 20+3, mikä eroaa vain yhdellä päivällä lasketusta ajasta - tänään siis 20+2. Tämänhetkinen painoarvio oli (jos oikein muistan) 358 grammaa. Syntymäpainoa kätilö ei suostunut veikkaamaan - sanoi, että kaikki sikiöt ovat tässä vaiheessa suunnilleen samanpainoisia.
Ultratessa löytyi myös selitys sille, miksi tunnen vauvan liikkeitä niin vaihtelevasti. Istukka onkin etupuolella! Se peittää tällä hetkellä melkein koko kohdun mahanpuolisen osan, joten ei ihme, ettei potkut tunnu vielä ulkopuolelle asti. Ja se yksi kohta, mistä liikkeet yleensä parhaiten tunnen, on juurikin se kohta, missä istukka ei enää ole tiellä. Kätilön mukaan istukka ei tuosta enää hirveästi kasva, joten sitten kun maha tulee isommaksi, sieltä paljastuu enemmänkin pinta-alaa, josta potkut voi tuntea - myös ulkopuolelle. Miehen pitää siis vain kärsivällisesti jaksaa odottaa mahani paisumista. :)
Vaikka en tätä rakenneultraa jostain syystä jännittänytkään, nyt on aika helpottunut olo. Tietää, että ainakin tällä hetkellä mahavaltakunnassa on kaikki hyvin. Pitääpä vaan alkaa vaihtaa niitä prinsessamielikuvia paremmin prinssin arvolle sopiviksi... Eiköhän se onnistu varsin helposti. :) Nimen keksiminen tulee kyllä olemaan pojalle huomattavasti vaikeampaa...
Tässä vielä ne pakolliset söpöilykuvat. :)
Siellä se meidän pieni perillisemme oli aamutouhuissaan. Rutiiniin kuului (ainakin tämän vartin perusteella) jalkojen suoraksi oikominen, nyrkkien tuonti otsalle ja suulla maiskuttelu. Aamupalan painikkeeksi olikin selkeästi jo nautittu kulauksia lapsivettä, sillä virtsarakossa näkyi pissaa. Näkyi siellä suunnalla sitten muutakin rekvisiittaa - kätilön mukaan ei ollut epäilystäkään sukupuolesta. Meille on siis tulossa pikku prinssi! Kätilö vaikutti sen verran pätevältä ja muutenkin mukavalta, että kyse ei varmaankaan ollut aprillipilasta... :)
Rakenteet olivat kunnossa, ja mitatut osat (reisiluu, olkaluu, pään läpimitta ja oliskohan ollut vatsan läpimitta) vastasivat kaikki nätisti viikkoja 20+. Mittojen keskiarvo taisi olla 20+3, mikä eroaa vain yhdellä päivällä lasketusta ajasta - tänään siis 20+2. Tämänhetkinen painoarvio oli (jos oikein muistan) 358 grammaa. Syntymäpainoa kätilö ei suostunut veikkaamaan - sanoi, että kaikki sikiöt ovat tässä vaiheessa suunnilleen samanpainoisia.
Ultratessa löytyi myös selitys sille, miksi tunnen vauvan liikkeitä niin vaihtelevasti. Istukka onkin etupuolella! Se peittää tällä hetkellä melkein koko kohdun mahanpuolisen osan, joten ei ihme, ettei potkut tunnu vielä ulkopuolelle asti. Ja se yksi kohta, mistä liikkeet yleensä parhaiten tunnen, on juurikin se kohta, missä istukka ei enää ole tiellä. Kätilön mukaan istukka ei tuosta enää hirveästi kasva, joten sitten kun maha tulee isommaksi, sieltä paljastuu enemmänkin pinta-alaa, josta potkut voi tuntea - myös ulkopuolelle. Miehen pitää siis vain kärsivällisesti jaksaa odottaa mahani paisumista. :)
Vaikka en tätä rakenneultraa jostain syystä jännittänytkään, nyt on aika helpottunut olo. Tietää, että ainakin tällä hetkellä mahavaltakunnassa on kaikki hyvin. Pitääpä vaan alkaa vaihtaa niitä prinsessamielikuvia paremmin prinssin arvolle sopiviksi... Eiköhän se onnistu varsin helposti. :) Nimen keksiminen tulee kyllä olemaan pojalle huomattavasti vaikeampaa...
Tässä vielä ne pakolliset söpöilykuvat. :)
torstai 27. tammikuuta 2011
Polskutellen
Tänään saatiin oikein kunnon show. Möykky ei enää ollutkaan möykky, vaan minivauva käsineen ja jalkoineen! Oltiin kummatkin miehen kanssa ihan yhtä hymyä, kun katsottiin jälkeläisemme energistä polskutteluesitystä. :D Syke oli vahva (kuten tiedettiinkin) eikä niskaturvotus ylittänyt kriittistä kolmea millimetriä. Kaikki hyvin siis!
Valitettavasti mahtavasta show'sta ei ole todisteena kuin tämä yksi ainoa kuva. Muut menivät jonnekin potilaskansioiden uumeniin. Tämä on otettu mahan päältä ultraamalla - alakautta näkymät olivat kyllä hiukan selkeämmät. Tässä on menossa rento lepohetki koivet ylhäällä kuplakodin seinää vasten. :) Toistaiseksi on vielä hyvin tilaa polskutella - mitta päästä peppuun oli 4,5 senttiä.
Kävin samalla antamassa labrassa verinäytteen - ilmeisesti yhteensä kolmeen eri tutkimustarkoitukseen. Mun ohuilla suonilla verikokeen otto on aina yhtä mukavaa... tai siis ei. Onneksi ei tarvinnut pistää kuin kerran, mutta neulaa joutui inhottavasti heiluttelemaan, että labrantäti sai kitkutettua kaikki putkilonsa täyteen. Oon jo aikoja sitten todennut, että musta ei kyllä tule verenluovuttajaa, vaikka miten pitäisin sitä jalona tekona. Pussillisen keräämiseen menisi ainakin puol päivää ja mä ehtisin varmasti pyörtyä siinä välillä useamman kerran...
No, seuraavan kerran neuvolassa saan siis ehkäpä selville veriryhmäni. Mulla ei oo siitä mitään hajua. Joskus yläasteella biologian tunnilla tehtiin jonkinlaisia alkeellisia veriryhmätestauksia, mut en kyllä muista lopputulosta... enkä tiedä, miten luotettava se testi ylipäätään edes oli. :) Neuvolalääkäri on tasan neljän viikon päästä. Silloin siis varmaankin kuulee verikokeiden tuloksia. Downin syndrooman veriseulonnasta tulee tosin vastaus postissa kotiin.
Lasketuksi ajaksi vahvistui muuten 17.8.2011. Sitä ei ilmeisesti enää tämän jälkeen muuteta. Varoitin kyllä miestä kertomasta tuota kyseistä päivää kellekään - sanoin, että elokuun puoliväli saa kelvata utelijoille. :) Ei ne vauvat kuitenkaan synny silloin laskettuna päivänä. Varsinkaan ensimmäiset vauvat...
Kertominen onkin nyt sitten seuraavan viikon urakka. Töissä jouduin jo alkuviikolla kertomaan muutamalle esimiehelle maaliskuisen viikon ulkomaan koulutuksen takia. Totesin Lontoon reissun jälkeen, että sai luvan olla viimeinen työreissu tässä väsymystilassa. Ja se oli vaan kaks yötä - tutussa, helpossa kaupungissa.
Mun esimiehet ovat suhtautuneet uutiseen tosin hyvin. Se tietty helpottaa, että samoihin hommiin on palaamassa elokuussa yksi pari vuotta mammalomalla/hoitovapaalla ollut. Nyt vaan pitää toivoa, että mua ei heti lakaista nurkkaan kehitysprojekteista sun muista. Onneks oon aika hyvä pitämään puoliani. :) Joudun tuon koulutuksen matkajärjestelyjen takia kertomaan uutisen muullekin osaston väelle jo ensi viikolla. Hirvittää hiukan... Täti-ihmiset & vauvat = loputon lässytys.
Mut se, mikä hirvittää enemmän on se, että meidän on kerrottava meidän vanhemmille jo tänä viikonloppuna. Iiiks ja eiiks! Toinen mun vanhemmista on nimittäin läheisesti kytköksissä mun työhön ja olis vähän noloa, jos se kuulis uutisen työkaveriltaan eikä suoraan meiltä. Meidän konsernissa pikkulinnut laulaa ja kovaa...
Nyt siis koitetaan juonia mahdollisimman hyvää tapaa välittää uutinen tuleville isovanhemmille. Sellaista, josta kävisi selväksi myös se, että ei tarvii alkaa soitella joka päivä. Että ei haluta nurkkia täyteen vauvakrääsää. Että elämä jatkuu vielä puolisen vuotta lähestulkoon ennallaan... vaikka onkin ensimmäinen lapsenlapsi tulossa. No, kuulette siitä lisää sitten viikonloppuna. :)
Valitettavasti mahtavasta show'sta ei ole todisteena kuin tämä yksi ainoa kuva. Muut menivät jonnekin potilaskansioiden uumeniin. Tämä on otettu mahan päältä ultraamalla - alakautta näkymät olivat kyllä hiukan selkeämmät. Tässä on menossa rento lepohetki koivet ylhäällä kuplakodin seinää vasten. :) Toistaiseksi on vielä hyvin tilaa polskutella - mitta päästä peppuun oli 4,5 senttiä.
Kävin samalla antamassa labrassa verinäytteen - ilmeisesti yhteensä kolmeen eri tutkimustarkoitukseen. Mun ohuilla suonilla verikokeen otto on aina yhtä mukavaa... tai siis ei. Onneksi ei tarvinnut pistää kuin kerran, mutta neulaa joutui inhottavasti heiluttelemaan, että labrantäti sai kitkutettua kaikki putkilonsa täyteen. Oon jo aikoja sitten todennut, että musta ei kyllä tule verenluovuttajaa, vaikka miten pitäisin sitä jalona tekona. Pussillisen keräämiseen menisi ainakin puol päivää ja mä ehtisin varmasti pyörtyä siinä välillä useamman kerran...
No, seuraavan kerran neuvolassa saan siis ehkäpä selville veriryhmäni. Mulla ei oo siitä mitään hajua. Joskus yläasteella biologian tunnilla tehtiin jonkinlaisia alkeellisia veriryhmätestauksia, mut en kyllä muista lopputulosta... enkä tiedä, miten luotettava se testi ylipäätään edes oli. :) Neuvolalääkäri on tasan neljän viikon päästä. Silloin siis varmaankin kuulee verikokeiden tuloksia. Downin syndrooman veriseulonnasta tulee tosin vastaus postissa kotiin.
Lasketuksi ajaksi vahvistui muuten 17.8.2011. Sitä ei ilmeisesti enää tämän jälkeen muuteta. Varoitin kyllä miestä kertomasta tuota kyseistä päivää kellekään - sanoin, että elokuun puoliväli saa kelvata utelijoille. :) Ei ne vauvat kuitenkaan synny silloin laskettuna päivänä. Varsinkaan ensimmäiset vauvat...
Kertominen onkin nyt sitten seuraavan viikon urakka. Töissä jouduin jo alkuviikolla kertomaan muutamalle esimiehelle maaliskuisen viikon ulkomaan koulutuksen takia. Totesin Lontoon reissun jälkeen, että sai luvan olla viimeinen työreissu tässä väsymystilassa. Ja se oli vaan kaks yötä - tutussa, helpossa kaupungissa.
Mun esimiehet ovat suhtautuneet uutiseen tosin hyvin. Se tietty helpottaa, että samoihin hommiin on palaamassa elokuussa yksi pari vuotta mammalomalla/hoitovapaalla ollut. Nyt vaan pitää toivoa, että mua ei heti lakaista nurkkaan kehitysprojekteista sun muista. Onneks oon aika hyvä pitämään puoliani. :) Joudun tuon koulutuksen matkajärjestelyjen takia kertomaan uutisen muullekin osaston väelle jo ensi viikolla. Hirvittää hiukan... Täti-ihmiset & vauvat = loputon lässytys.
Mut se, mikä hirvittää enemmän on se, että meidän on kerrottava meidän vanhemmille jo tänä viikonloppuna. Iiiks ja eiiks! Toinen mun vanhemmista on nimittäin läheisesti kytköksissä mun työhön ja olis vähän noloa, jos se kuulis uutisen työkaveriltaan eikä suoraan meiltä. Meidän konsernissa pikkulinnut laulaa ja kovaa...
Nyt siis koitetaan juonia mahdollisimman hyvää tapaa välittää uutinen tuleville isovanhemmille. Sellaista, josta kävisi selväksi myös se, että ei tarvii alkaa soitella joka päivä. Että ei haluta nurkkia täyteen vauvakrääsää. Että elämä jatkuu vielä puolisen vuotta lähestulkoon ennallaan... vaikka onkin ensimmäinen lapsenlapsi tulossa. No, kuulette siitä lisää sitten viikonloppuna. :)
lauantai 22. tammikuuta 2011
25 euron kultakaivos
Ei se ihan heti onnistunut... mutta parin harjoittelukerran ja googlailun jälkeen löysin tänään pikku-Möykkymme supernopean sykkeen. Melkoisen rauhoittavaa! Ei mulla oo tosin mitään suurempia epäilyksiä asioiden tilasta ollutkaan, mutta kivahan se on saada pitäviä todisteita. :)
Tänään on rv 10+2, joten ainakin se on nyt todistettu, että tuolla Angelsoundsin laitteella voi löytää sykkeen jo ennen 12. raskausviikkoa. Sykkeen löytäminen ei kyllä ollut mitään helppoa puuhaa. Tässä mallissa ei ole sellaista johdollista, kynää muistuttavaa anturia, vaan koko mötikkää (ja siinä olevaa anturiuloketta) liikutellaan mahan päällä. Mötikkää ei jotensakin tajua oikein kallistella ja löysinkin sykkeen vasta, kun aloin kuvitella, että kädessäni olisi sellainen kynäanturi. Sain sykkeen kuulumaan parista eri paikkaa ihan häpyluun yläpuolelta eli todella alhaalta. Mut heti kun sitä mötikkää liikutti vähänkään, syke katosi. Tosi pienestä se on siis kiinni, mistä kuuluu ja mistä ei.
Sieltä alavatsan alueelta saa tietyistä kohtaa kuulumaan myös oman sykkeensä, mutta ei niitä kahta sykettä ollut kyllä yhtään vaikea erottaa. Lyönnin tiheys on aika eri. :) Tässä mallissa ei ole sykenäyttöä, mutta luulenpa, että lasken sykkeen huvikseni kellon avulla seuraavalla kuuntelukerralla. Sehän tässä onkin parasta - olisin maksanut mielelläni 25 euroa ihan tästä yhdenkin kerran huvista, mutta samalla rahalla sykettä voi kuunnella vaikka joka päivä!
Tänään on rv 10+2, joten ainakin se on nyt todistettu, että tuolla Angelsoundsin laitteella voi löytää sykkeen jo ennen 12. raskausviikkoa. Sykkeen löytäminen ei kyllä ollut mitään helppoa puuhaa. Tässä mallissa ei ole sellaista johdollista, kynää muistuttavaa anturia, vaan koko mötikkää (ja siinä olevaa anturiuloketta) liikutellaan mahan päällä. Mötikkää ei jotensakin tajua oikein kallistella ja löysinkin sykkeen vasta, kun aloin kuvitella, että kädessäni olisi sellainen kynäanturi. Sain sykkeen kuulumaan parista eri paikkaa ihan häpyluun yläpuolelta eli todella alhaalta. Mut heti kun sitä mötikkää liikutti vähänkään, syke katosi. Tosi pienestä se on siis kiinni, mistä kuuluu ja mistä ei.
Sieltä alavatsan alueelta saa tietyistä kohtaa kuulumaan myös oman sykkeensä, mutta ei niitä kahta sykettä ollut kyllä yhtään vaikea erottaa. Lyönnin tiheys on aika eri. :) Tässä mallissa ei ole sykenäyttöä, mutta luulenpa, että lasken sykkeen huvikseni kellon avulla seuraavalla kuuntelukerralla. Sehän tässä onkin parasta - olisin maksanut mielelläni 25 euroa ihan tästä yhdenkin kerran huvista, mutta samalla rahalla sykettä voi kuunnella vaikka joka päivä!
keskiviikko 29. joulukuuta 2010
Syke 119
Olen ollut jännityksestä kankeana eilisillasta asti. Näin tosi levottomia uniakin. Onneksi oli aamulla mukana hyvä kirja - sillä sai hiukan lievennettyä tärinää. Syke oli silti varsin korkea, kun siihen pöydälle kauhukuvineni kiipesin...
Alan onneksi olla jo niin loistava ultraäänikuvien tulkitsija, ettei tarvinnut sitten jännittää enää yhtään sekuntia kauempaa. Näin sen heti: sikiöpussissa oli joku ja sillä oli yhtä kova syke kuin minulla. Jee! (Noin niin kuin lievästi ilmaistuna.) Eihän se joku oikein miltään vielä näyttänyt - semmoinen epämääräinen, kippurainen, sykkivä möykky. Mutta lääkärin mukaan siitä yhdeksän millin möykystä tulee meille 95 prosentin todennäköisyydellä vauva. Se on jo varsin mukava todennäköisyys. :) Tästä on hyvä lähteä hyppelemään seuraavia odotusajan tasoja eteenpäin.
Ainut vähän outo juttu oli, että se meidän möykky oli hiukan isompi kuin mitä viikot antaisivat olettaa. Lääkäri mittasi sen iäksi moneen eri kertaan 7+1, vaikka se on ihan maksimissaan 6+6-ikäinen, luultavasti vielä päivän pari nuorempi. No, parempihan se on noin päin. Ja luultavasti kyse on vain siitä, että se ultranäkymä on niin todella epämääräinen. Laitan teille kuvia illalla - näette sitten itse.
Nyt pitäisi sitten soittaa neuvolaan ja varata aika. Puhelinaika on mahtava klo 12-13, joten edessä on siis lounastauon retki paikkaan, jossa ei ole muita ihmisiä. Ja uskaltaisikohan sitä mennä alennusmyynteihin katsomaan vaikka jo äitiyshousuja...? Ei niin, että nämä normaalihousut jo ahdistaisivat, mutta ehkä tässä jo muutaman viikon päästä... ainakin jos syö joulusuklaita tätä tahtia. :)
Alan onneksi olla jo niin loistava ultraäänikuvien tulkitsija, ettei tarvinnut sitten jännittää enää yhtään sekuntia kauempaa. Näin sen heti: sikiöpussissa oli joku ja sillä oli yhtä kova syke kuin minulla. Jee! (Noin niin kuin lievästi ilmaistuna.) Eihän se joku oikein miltään vielä näyttänyt - semmoinen epämääräinen, kippurainen, sykkivä möykky. Mutta lääkärin mukaan siitä yhdeksän millin möykystä tulee meille 95 prosentin todennäköisyydellä vauva. Se on jo varsin mukava todennäköisyys. :) Tästä on hyvä lähteä hyppelemään seuraavia odotusajan tasoja eteenpäin.
Ainut vähän outo juttu oli, että se meidän möykky oli hiukan isompi kuin mitä viikot antaisivat olettaa. Lääkäri mittasi sen iäksi moneen eri kertaan 7+1, vaikka se on ihan maksimissaan 6+6-ikäinen, luultavasti vielä päivän pari nuorempi. No, parempihan se on noin päin. Ja luultavasti kyse on vain siitä, että se ultranäkymä on niin todella epämääräinen. Laitan teille kuvia illalla - näette sitten itse.
Nyt pitäisi sitten soittaa neuvolaan ja varata aika. Puhelinaika on mahtava klo 12-13, joten edessä on siis lounastauon retki paikkaan, jossa ei ole muita ihmisiä. Ja uskaltaisikohan sitä mennä alennusmyynteihin katsomaan vaikka jo äitiyshousuja...? Ei niin, että nämä normaalihousut jo ahdistaisivat, mutta ehkä tässä jo muutaman viikon päästä... ainakin jos syö joulusuklaita tätä tahtia. :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)