"No me ollaan vähän odotettukin..."

Salaisen agentin statuksen julkinen paljastusurakka alkoi mun esimiehellä viime viikon tiistaina. Nyt töissä asiasta tietää neljä strategisesti valittua ihmistä. Tarkoituksena oli paljastaa punottu juoni jo eilen ihan koko osastolle, mutta sitten se optimaalinen kertomistilaisuus siirrettiinkin torstaille. Aaargh! Töissä pitää siis edelleen jaksaa olla peitetehtävissä pari päivää.

Sunnuntaina koitti sitten se vääjämätön hetki, että oli kerrottava meidän kummankin vanhemmille (että mä voin kertoa töissä julkisesti tällä viikolla - monimutkaista...). Mä olin itse asiassa viikonlopun mun vanhempien ja sisarusten luona käymässä, mut sopivaa tilaisuutta (eli suunvuoroa) ei vaan tuntunut löytyvän. Jotenkin sitä mietti, että tähän hässäkkäänkö sitä nyt pitäisi nämä uutiset jotenkin saada ujutettua...

No, löytyi se sopiva rako sitten sunnuntai-iltana, just vähän ennen kuin olin lähdössä kotiin. Kommentti oli: "No me ollaan vähän odotettukin...". Ai jaa. Olipa yllättävää. Sama kommentti nimittäin tuli sekä mun pikkusiskolta että esimieheltä. Teki mieli sanoa takaisin, että "niin ollaan mekin vähän odotettu", mutta en viitsinyt pilata iloista hetkeä millään tuulimunamuisteloilla... :)

Ollaan oltu reilu puolitoista vuotta naimisissa, joten jos pikaisesti laskee, vauvauutisia on siis odotettu meiltä syksystä 2009 asti. Eikä me olla hiiskuttu kellekään näistä tyypeistä, että mitään vauvaprojektia olisi edes vireillä! Kaikki toki tietää, että tykätään lapsista... Mut on se silti vähän hassua, että meiltä - edelleen alle kolmekymppisiltä - oletetaan vauvaa suunnilleen hääyönä tehtäväksi. Nyt tietääkseni eletään 2000-lukua...

Mies oli viikonloppuna kipeänä/ylitöissä (mahtava yhdistelmä), joten se ei päässyt "paljastusreissulle" mukaan. Se toki sai oman osuutensa tästä herkusta, sillä se soitti uutiset eri tahoilla asuville omille vanhemmilleen. Sielläkään ei oltu kauhean yllättyneitä, mutta tietysti erittäin mielissään, niin kuin poikkeuksetta kaikki, joille ollaan kerrottu. Anopilla on taipumusta aika suureen (yltiöpositiiviseen) tunneskaalaan ja kuulemma siellä olikin mennyt polvet veteläksi uutisista... Toistaiseksi ei ole postiluukusta tipahtanut potkuhousupakettia, joten ehkäpä viestimme meni perille: vielä on odotusta jäljellä vaikka kuinka paljon - otetaan kaikki ihan rauhassa. :)

Sitten kun torstaina saan kerrottua töissä kaikille, luulen, että olo on aika mukava. Tähän raskaana olemiseen ja erilaisiin kolotuksiin alkaa olla jo niin tottunut, että tämä tuntuu ihan normaalilta olotilalta. Housujenkin kirityksestä pääsee kohta eroon, kun voi alkaa käyttää töissä äitiysvaatteita. Enää ei tarvitse myöskään olla syömässä välipalaa kahden tunnin välein - öllötystä ei tule, vaikka olisi miten nälkä. Aika usein paleltaa kyllä edelleen, mutta onneksi on keksitty kaulahuivi, villasukat ja kuumavesipullo... Ja pikkuhiljaa se aurinkokin alkaa lämmittää. :)

Kolme viikkoa kurkistukseen

Oonpa tainnut unohtaa mainita, että sain kuin sainkin perjantaina varattua sen np-ultran. Se tehdään nyt sitten tasan 11+0 eli kolmen viikon päästä torstaina. Ennustan taas piinaavaa mateluvyöhykkeen ajanlaskua mitä lähemmäs sitä päivää tullaan...

Ensi viikon torstaina onkin jo neuvola - pitäis muistaa täyttää esitietolomakkeet jossain vaiheessa. Neuvolakortin sainkin jo mun omalta lääkäriltä ultran jälkeen. Siinä näytti olevan varsin runsaasti tilaa kaikensorttisille lukemille... Aika hauskaa kyllä, että neuvolakortti on edelleen kortti. Siis sellainen pahvinen läpyskä, jonne kuulakärkikynällä merkkaillaan juttuja. Vähän niin kuin joku lounaspaikan "kymmenes lounas ilmaiseksi" -kortti. :) Noh, eihän ne sitä rokotuskorttiakaan oo vielä saaneet sähköiseksi...

Olen nyt parina päivänä käynyt töiden jälkeen varovaisen optimistisena tiedusteluretkillä vaateliikkeissä. Retkien perusteella äitiysvaatteiden valikoima on varsin huono - ainakin normaaleissa vaatekaupoissa. Erikoisliikkeisiin en ole vielä uskaltautunut. Enkä ole siis varsinaisesti sovittanut vielä mitään... teen vain maaperää tutuksi. :) Oon menossa kahden viikon päästä työmatkalle aina niin ihanaan Lontooseen - siellä voisin pyhittää toisen illan housuostoksille. Siellä ei olis ainakaan ketään näkemässä.

Muuten ei ehkä olis niin paniikkia, mutta kun tiedän, että sopivien housujen löytäminen ei tuu olemaan helppoa. Normaaleista housuistakin ehkä yhdet kahdestakymmenestä sopii mulle. Mulla on tämmöinen mahtavan leveä lantio, jolle en ole juurikaan muuta hyötyä keksinyt kuin ehkä sitten sen mahdollisesti väljemmän synnyttämisen. Mut housujen ostamisesta tämmöinen takamus tekee ihan piinaa... Mitään pillifarkkuja tai leggingsejä on ihan turha ees ajatella. Töissä pukukoodi on onneks aika joustava, mutta siistit suorat housut pitää kyllä olla. Hmm... Your Facella ei taida olla mammahousuja mallistossa...

Housujen alkavan ahdistuksen lisäksi oireet ovat hiukan muuttaneet muotoaan. Öllötys on ollut satunnaisempaa; uusivuosi meni mainiosti, mutta esimerkiksi eilen öllötti ihan aamusta iltaan. Illalla olo oli aivan kuin olisi syönyt kerralla megapussillisen karkkia... Öllötystä tai ei, takahampaita en ole pystynyt pesemään kunnolla moneen päivään - yökkäysrefleksi on varsin herkässä. Ruoka maistuu kyllä edelleen mainiosti - mitä suolaisempaa ja rasvaisempaa, sen parempaa. Mahakivut eivät enää iske kramppeina, vaan semmoisina pidempinä ja vaimeampina tätihenkisinä jomotuksina. Ärsytyskynnys on kyllä ollut lähipäivinä ihan äärimmäisen alhainen - onneksi huomenna on vapaapäivä...

Käytän tänään taas salaisen agentin "vapaa valehtelu" -korttia. Miehen sukulaiset ovat kutsuneet illaksi kylään, mutta nyt ei vaan pysty. Siellä pitäisi TAAS keksiä joku mahtava syy olla juomatta viiniä enkä tosiaankaan jaksa olla edes hereillä yli kymmeneen. Uutenavuotena valvoin kahteen asti ja olin kahdeksan tunnin yöunienkin jälkeen ihan unissakävelijä koko seuraavan päivän. Päätin siis olla tänään "tulossa flunssaan". Töissä olen kyllä tänään ihan kiltisti. Ensi torstaina pitää sitten käyttää samaista korttia neuvolakeikasta suoriutumiseen. Neuvola kun ei ole ihan tässä työpaikan naapurissa...

Vauvaprojektin vuosipäivä

Tasan vuosi sitten lopetin pillereiden syömisen. Tänään on siis tietyllä tapaa vauvaprojektin ensimmäinen (ja toivottavasti tämän projektin osalta viimeinen) vuosipäivä. Vuosi 2010 oli kyllä ihan äärettömän pitkä. Tuntuu, että viime tammikuusta on jo ikuisuus. No, yleensä valitetaan, että aika menee liian nopeasti - se ei ainakaan ole ollut ongelmana...

Oon koko vuoden ajan pitänyt eräänlaista oirekalenteria Excelissä. Se on ollut äärettömän hyödyllinen eri kiertoja ja viikkoja vertaillessa. Oma muisti kun tuppaa olemaan vähän hatara yksittäisiä päivämääriä ja niiden tapahtumia muistellessa... Käytin aluksi pohjana ihan Microsoftin sivuilta löytynyttä kalenteripohjaa, mutta sitten päätin jossain vaiheessa tehdä sellaisen oman, jossa on koko vuosi samalla välilehdellä. Tein samanlaisen myös vuodelle 2011 - tässä linkki tyhjään Excel-pohjaan, jos joku haluaa kurkata.

Koska rivitilaa on aika vähän per päivä, olen itse käyttänyt oireissa lyhenteitä ja merkannut lyhenteiden vastineet eri välilehdelle muistiin. Mikään oire ei oikeastaan ole ollut liian pieni, ettenkö olisi sitä kalenteriin kirjannut. Nyt lähiviikkoina olen kyllä hiukan laiskistunut - tuntuu, että on vähän samat oireet joka päivä. Mut siinä tapauksessa olenkin merkannut viikon oireet ihan sinne "Muistiinpanoja"-sarakkeeseen. Olen lisännyt omaan kalenteriini myös kulloisetkin kiertopäivät ja tällä hetkellä päivämäärän rinnalla juoksee raskausviikkojen+päivien määrä.

Varmasti aika moni pitää vastaavaa seurantaa ihan paperikalenterissa. Vaikka tykkäänkin riipustella ja väkerrellä kaikkea käsin, jotenkin tää Excel on vaan mun ystävä tämmöisissä suunnitteluasioissa. :) Oon kyllä ostanut jo joskus vuosi sitten sellaisen äärettömän suloisen Pikku toukka paksulainen -muistikirjan, jonne olen ajatellut kirjata odotusajan juttuja. Nyt en vaan oikein tiedä, missä vaiheessa sinne uskaltaa jotain alkaa riipustaa... Ei ainakaan ennen np-ultraa, vaikka vuoto onkin nyt loppunut...

Ai niin - tuli Kirpun hauskasta kommentista mieleen, että kuohuviinille pätevä hämäyskorvike on muuten ginger ale. Kuohu, kuplat ja väri ovat kaikki hämmästyttävän samanlaiset. Ei tosin niin, että nyt uutenavuotena olis hämäystä tarvittu - kerrottiin kaveripariskunnalle ihan suoraan. Neljästään olis ollut vähän hankala hämätä... :) Töissä kyllä kippasin perjantaina samppanjaa vaivihkaa työpöydän nenäliinavuorattuun roskikseen. Ei ihan parasta käyttöä senlaatuiselle tavaralle...

Eilen oltiin sitten vielä kavereiden 2,5-vuotiaan kanssa pulkkamäessä. Mulla ei enää mennyt toppahousujen vetoketju kiinni... Vielä kolme viikkoa sitten se meni. Kääks, salailu alkaa käydä päivä päivältä vaikeammaksi! Onneksi on talvi ja paksut vaatteet...

Ööks

Miten voi minisiemaisuista tulla krapula? Valejoin yhteensä enintään kymmenen millilitraa viiniä koko illan aikana. Muistin juoda paljon vettä. Silti jo illalla kotiin tullessa olo oli aika vapisevainen enkä meinannut saada unta. Sain kuitenkin sitten nukuttua lähemmäs seitsemän tuntia. Eli ei ole mitään syytä, miksi vielä aamullakin hikeä pukkaa otsalle ja olo on muutenkin vähän ööks... paitsi tietysti, jos tämä on SITÄ pahoinvointia... Toivotaan, että tämä on vain tämän päivän poikkeustapaus.

Eiliset salaisen agentin tehtävät taisivat onnistua ihan hyvin. Alkuglögimukin "unohdin" kätevästi sivupöydälle vessareissulla. Ruokapöytä oli ongelmallisempi tapaus, sillä siellä vietettiin aikaa kolmisen tuntia paikallaan istuen. Tein sellaisen taktisen liikkeen, etten ottanut kuin valkoviiniä - teen sitä joskus muutenkin. Tarjoilija kävi ystävällisesti koko ajan täyttämässä laseja, joten en usko, että kukaan huomasi, ettei minulle tarvinnut kaataa millään kierroksella lisää. Ja lämmintä valkoviiniähän ei sitten voi enää juoda eli aika monelle muullekin jäi täysi valkoviinilasi pöydälle eteensä.

Vaikein osuus oli pöydästä noustua. Baaripöydän puolelta ei oikein löytynyt mitään sopivan hämäävää alkoholitonta, joten otin sitten loppujen lopuksi kuohuviinilasin käteen. Siinä vaiheessa onneksi jo suurin osa oli sen verran vauhdikkaassa mielentilassa, ettei kukaan varmaan huomannut, ettei juoma vähentynyt lasista juomalla yhtään. Lopuksi tein taas taktisen vessakäynnin ja lorautin lasista puolet viemäristä alas. Lähtiessä olin siis "juonut" lasista kuitenkin puolet.

Viime tammikuussa tein yksissä polttareissa vähän K:n edellisen tekstin kommentissa ehdottaman tyyppisen vaihdon. Juon yleensä kuivaa omenasiideriä, joten ostin korvikkeeksi Novellen Fruity Omenaa - se oli ihan saman väristä. Juomat olivat kätevästi ulkokuistilla säilytyksessä, joten eipä sitä kukaan huomannut, että kaadoinkin juomaa limsapullosta enkä esimerkiksi Ecusson-pullosta. Ja maistui vieläpä hyvälle - alkoholittomista viineistä en olisi niin varma... ;)

Ensi viikon joululounaalla ei juomanvaihto onnistu - siellä istutaan taas pöydissä. Mut onneksi töissä on nyt sen verran kiirettä, että voi ihan syystä olla juomatta suuremmin keskellä päivää. Toivottavasti ruoka maistuu.

Punaviiniä, ei kiitos

Tänään illalla on luvassa tipe-tipe-tip-tap ilman tipan tippaa. Siis työpaikan pikkujoulut. Ja mun pitäisi olla uskottavasti juomatta. Aaargh. Viime tammi-helmikuinen agenttikoulutukseni ei kyllä anna valmiuksia aivan tämän haastavuusasteen tehtävään... Yhdet polttarit on harjoiteltu ja yhdet häät, mutta pikkujoulut on kyllä hankalampi tapaus. Jaa, että minkä agentin? No salaisen agentin, tietysti.

Suurin osa joutuu alkuraskaudessaan toimimaan useita viikkoja salaisen agentin tehtävissä. Tehtävänä on yrittää syödä ja juoda toimeksiantajan (potentiaalisen maha-asukin) tarkkojen vaatimusten mukaisesti herättämättä muissa epäluuloa. Jos sattuu noudattamaan muutenkin samanlaista ruoka- ja juomavaliota - kivat sille. :) Jos sattuu olemaan sellaisessa tilanteessa, että haluaa ja pystyy avoimesti kertomaan kaikille alkuraskaudestaan - vielä kivemmat sille. Mutta me kaikki muut saamme miettiä päämme puhki, miten vältellä, juonitella, huijata ja suoranaisesti valehdella tiemme selkeämmille vesille.

Tätä salaista tehtävää vaikeuttaa huomattavasti se, että ainakin täällä minun soluttautumisympäristössäni liikkuu paljon niitä, jotka tietävät, mitä tähän kyseiseen salatehtävään kuuluu. "Aah. Tuo ei syö enää parmesania - raskaana." "Tuo nosti kyllä viinilasin huulilleen, mutta ei juonut tippaakaan - raskaana." "Hmm... Tunnistan nuo housut ja ne on kyllä äitiyshousut - raskaana." "Tuo on ihan terve ja se menee keskellä päivää lääkäriin - raskaana." Yritä siinä sitten keksiä originaaleja tekosyitä, miksi lempiruoka sushi ei yhtäkkiä olekaan enää lounasvaihtoehto. Onneksi on sentään talvi. Silloin ei sushi niin houkuta.

Viime vuonna bongasin itse työkaverini raskauden pikkujouluissa. Hänellä oli edessään neljän lasin koskematon rivistö: aperitiivi, valkoviini, punaviini ja avec. Ei näin. Vähintään alkudrinkistä pitää päästä jotenkin eroon. Taktinen vessakäynti ja loisks, ainakin puolet viemäriin. Mitään antibioottikuuria on myös ihan turha leikkiä, ellei oikeasti ole kipeenä - se tekosyy on aivan liian monen tiedossa.

Hankalintahan tämänpäiväisessä tehtävässä on se, että tässä ollaan nyt vasta raskausviikolla 4+0 eli aivan alku(milli)metreillä. Jos tässä nyt raskaana pysyisi ja asukki löytyisi, niin kertoisin työpaikalla mieluusti raskaudesta vasta helmikuun alkupuolella - jos silloinkaan. Salaisen agentin puuhien olisi siis todellakin parempi pysyä salassa.

Ensi viikolla on vielä joululounaskin. Taas viini virtaa. Ehkä osaan silloin jo joitaín hyviä kikkoja valejuomiseen. Toivotaan. Ja toivotaan, että ylipäätään olen silloin vielä raskaana. Aaargh.