Heippa pitkästä aikaa! On tässä lähiviikkoina mennyt kaikki vapaa-aika erilaisia asioita säätäessä, joten on jäänyt kirjoittelu vähemmälle. Työn alla on edelleen listaus ja kommentteja vauvatavaroistamme - se valmistunee piakkoin. Julkaisen sitä varmaankin osissa.
Sunnuntaina vietettiin Pikkupöllön ristiäisiä. Tuntui ihan älyttömältä, että näillä kotisohvan pehmittämillä hötöaivoilla piti saada jonkinlaiset kemut aikaiseksi. Jo heti sairaalasta kotiuduttua isovanhemmat alkoivat joka toinen päivä kysellä, koska ristiäiset pidetään. Sepäs se olikin silloin päällimmäisenä mielessä... varsinkin, kun mun puolesta koko kastamisen olisi voinut jättää väliin. Miehen suku on kuitenkin varsin harrasta väkeä, niin kaikkia (paitsi mua) miellyttääksemme Pikkupöllö sitten kastettiin.
Kastetilaisuus pidettiin läheisessä kappelissa, josta tultiin meille kotiin kakulle. Etukäteen tää tuntui parhaalta ratkaisulta, koska en missään nimessä halunnut pappia meille kotiin enkä myöskään kahvitella seurakunnan tiloissa. Miehen suvulla kun on paha tapa alkaa laulaa pyytämättä virsiä tilaisuudessa kuin tilaisuudessa - saati sitten ristiäisissä... Sitten joskus meidän toisen lapsen ristiäisissä tehdään kyllä niin, että varataan joku suht epäuskonnollinen tila ja pidetään koko juhla siellä. Täällä kolmiossa oli nimittäin varsin tiivis tunnelma kahvitella yli 30 hengen voimin... :) Vieraiden piti tulla kahdessa erässä, mut siellä kappelilla menikin sen verran kauan, että ekat vieraat söi vasta kakkua, kun seuraavat jo tuli...
Kappelissa ei ollu oikein mitään tilaa, missä olis voinut imettää. Alun perin ei ollu tarkoituskaan, kun tankattiin just kotona ennen lähtöä. Mutta kun kello alkoi lähestyä h-hetkeä ja kitinä sen kuin yltyi, oli sit pakko mennä vessaan antamaan pienet maitotilkat. Tosi kätevää mun juhlavaatteissa ja Pikkupöllön tärkätyssä kastemekossa... Luonnollisesti Pikkupöllö vielä pulautti lammikon siihen kastemekolle. Puuh!! Näin jälkikäteen ajateltuna fiksuinta olis ollut antaa maitoa pullosta, koska se on tosi nopeeta ja sen voi tehdä missä vaan. Nyt Pikkupöllön ruokailu jäi selvästi kesken ja kastetilaisuus olikin sitten yhtä vinkumista. Taisi olla hiukan väsykin. Siinä olikin sitten kummitädillä hytkyttämistä... :D
Mun mielestä vauvan syntymä on iloinen asia ja sitä kuuluu juhlistaa iloisesti. Olin siis etukäteen hiukan huolissani, että kastetilaisuudesta saattaisi tulla samanlainen liikuttunut nyyhkyjuhla kuin miehen serkun lapsen ristiäiset olivat. Onneksi ei! Mun mittapuulla tilaisuus oli melkeinpä koominen. Pikkupöllö tosiaan kitisi varsin lohduttomasti koko ajan, vaikka tutti oli suussa. Isovaari (joka tykkää omasta äänestään) jopa keskeytti papin puheen ja ehdotti, että kummitäti vaihtaisi vähän Pikkupöllön asentoa, että "mahavaivat" helpottaisivat. Auttoi ehkä kaksi sekuntia... :) Sitten kun tuli varsinaisen kastamisen aika, Pikkupöllö luuli vissiin saavansa vihdoin ruokaa ja plopsautti tutin suoraan kastemaljaan! Se imuväline tunnetaankin nykyään nimellä "pyhä tutti". :D Itse seremonia kesti ehkä reilun vartin, mutta ne oli kyllä niitä elämän pisimpiä minuutteja. Mietin jo välillä, että kaappanko Pikkupöllön sieltä kummitädin sylistä turvaan ja sanon, että ei sittenkään kasteta - Pikkupöllön tyytyväisyys on pääasia. :)
Ahdistun muutenkin nykyään (=Pikkupöllön syntymän jälkeen) ihan äärettömän herkästi lasten ahdingosta. Telkkarista ei pysty katsomaan yhtään mitään vauvasairaalaa tai hyväntekeväisyyskonsertin väli-inserttejä. Oon kaikkea muuta kuin virsi-ihminen, mutta meinasi tulla kyyneleet silmiin, kun kastetilaisuuden loppuvirtenä oli "Kuule, Isä taivaan", jossa on nälkäisiä afrikkalaisia lapsia sodan jaloissa. Ja sitäkin laulua on tullut laulettua kouluaikoina varmaan sata kertaa ilman minkäänlaista tunnereaktiota. Hormonit pelissä...
Kastetilaisuuden perään ihmiset halusivat ottaa tuhat ja yksi kuvaa nälkäisestä ja väsyneestä Pikkupöllöstä suvun kastemekossa eri sylikombinaatioin. Kotiin päästyä Pikkupöllö sai vihdoin syödä rauhassa, mut muuten oli sielläkin aika hektistä. Monet sukulaisista näki Pikkupöllön ensimmäistä kertaa ja olo oli vähän kuin näyttelyeläimellä. Pikkupöllö ei oo kauheen hyvä nukahtamaan päivisin, joten se ei ollu mitenkään parhaalla päällä, kun syli vaihtui aina, kun se oli saanut unen päästä kiinni. Nyt lähiaikoina on ollu myös viitteitä siitä, että muiden kuin äitin ja isin syli ei niin enää kelpaakaan... Ehkä se on siitä kantoasennosta kiinni.
Ruokatarjoilu piti ainakin miehen kiireisenä. Osa vieraista tuli pidemmän matkan takaa, joten tarjolla oli myös miehen valmistamia suolaisia herkkuja. Kakut ostettiin valmiina, kun se on ollut yleensä se mun vastuualue ja kiinnostus leipomiseen oli pyöreä nolla. Sinänsä kaikki tarjoilut oli kyl hyvin valmiina kotiin tullessa, mut ehkä sitä vois sitten seuraaviin ristiäisiin harkita pitopalvelua. Miehellä meni nimittäin koko lauantai ja sunnuntaiaamupäivä ruokien väsäämiseen. Mut hyvää oli!
Oltiin jokseenkin kuolleita sunnuntai-iltana. Viimeiset vieraat lähti onneks jo ennen seitsemää - kastetilaisuus alkoi yhdeltä. Pikkupöllö ei näyttänyt olevan näännytyspäivästä moksiskaan, vaan maanantaina oli jo ihan normaali päivärytmi menossa. Taitaa siis vanhemmilla olla enemmän toipumista - nyt ainakin odotan viikonloppua ihan tosi kovasti. Miehellä on ollut töissä nyt pari viikkoa entistäkin kiireisempää eikä se oo päässyt kymmeneltä kotiin tullessa nauttimaan Pikkupöllön seurasta juuri lainkaan. Mulla taas alkaa olla pepunpesukiintiö täynnä tältä viikolta...
Huomenna pääsee muuten vihdoin jälkitarkastukseen. Oon mielestäni toipunut oikein hyvin, mut hiukan jännittää, miltä se lääkärin näkövinkkelistä (uuhh...) näyttää. Viikko synnytyksen jälkeen paino oli ainakin pudonnut 11 kiloa - en ookaan käynyt vaa'alla sen jälkeen. Viitisen kiloa taisi raskaudesta jäädä ekstraa. Ristiäisrääppeiden popsiminen ei ainakaan auta mahamakkaran häipymiseen... :)
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tasohyppelyä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tasohyppelyä. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 26. lokakuuta 2011
perjantai 19. elokuuta 2011
Se todellinen laskettu aika
Vaikka virallinen laskettu aika meni keskiviikkona, tänään on se todellinen 40+0. Jostain syystä mönkiäisemme on ollut ihan ekasta ultrasta (rv 6+6) asti kaksi päivää keskimääräistä isompi. Ovulaatiotestien ja tarkkojen muistiinpanojeni perusteella hedelmöittyminen ei ole millään voinut tapahtua ultran sanelemana päivänä, vaan tästä päivästä tasan 38 viikkoa sitten.
Oon luonnollisesti ollut varsin tyytyväinen siihen, että laskettu aika muuttui jo silloin alussa todellista aikaisemmaksi - vaikkakin kyseessä on tosiaan vain ne kaksi päivää. Eipä sillä nyt muuten mitään suurta merkitystä ole ollut, mutta kun lähestytään käynnistyspäiviä, niin sitten on. Elättelenkin siis toivoa, että pääsisin käynnistykseen tuolloin kontrollipäivänä 41+5, jos sitä ennen ei ole mitään edistysaskeleita tapahtunut. Muuten ei olisi niin väliä, mutta pelkään pahoin, että tämä pötkyläinen alkaa olla siinä vaiheessa niin iso, että synnytystapa-arvioonkin joutuneen lantioni kireä ulosmenoväylä voi joutua aika koville. Lääkärin mukaan olen perinyt jostain urheilijan lantionpohjan lihakset. Omasta harjoituksesta ei ainakaan ole kyse...
Jonkinasteista alkavaa mökkihöperyyttä taitaa osoittaa se, että olen kisaillut kotona viherkasvin kanssa. Tädiltäni toissajouluna saama suvussa kulkevan amazoninliljan perillinen teki reilu viikko sitten ensimmäisen kukkavartensa ikinä. Melkeinpä täsmälleen yhtä kauan on saanut siis sen kukkimista odottaa kuin tätä meidän vauvaprojektin valmistumistakin. Nyt viikon ajan olenkin sitten arvuutellut, että kumpi poksahtaa ensin: minä vai kukkavarren ensimmäinen nuppu. No, niinhän siinä kävi, että tänään nuppu voitti. :) Mut toisaalta tuossa varressa on vielä neljä nuppua jäljellä, että voihan sitä vielä kisailla, että kumpi aukeaa kokonaan ensimmäisenä - minä vai amazoninlilja... :D
Oon luonnollisesti ollut varsin tyytyväinen siihen, että laskettu aika muuttui jo silloin alussa todellista aikaisemmaksi - vaikkakin kyseessä on tosiaan vain ne kaksi päivää. Eipä sillä nyt muuten mitään suurta merkitystä ole ollut, mutta kun lähestytään käynnistyspäiviä, niin sitten on. Elättelenkin siis toivoa, että pääsisin käynnistykseen tuolloin kontrollipäivänä 41+5, jos sitä ennen ei ole mitään edistysaskeleita tapahtunut. Muuten ei olisi niin väliä, mutta pelkään pahoin, että tämä pötkyläinen alkaa olla siinä vaiheessa niin iso, että synnytystapa-arvioonkin joutuneen lantioni kireä ulosmenoväylä voi joutua aika koville. Lääkärin mukaan olen perinyt jostain urheilijan lantionpohjan lihakset. Omasta harjoituksesta ei ainakaan ole kyse...
Jonkinasteista alkavaa mökkihöperyyttä taitaa osoittaa se, että olen kisaillut kotona viherkasvin kanssa. Tädiltäni toissajouluna saama suvussa kulkevan amazoninliljan perillinen teki reilu viikko sitten ensimmäisen kukkavartensa ikinä. Melkeinpä täsmälleen yhtä kauan on saanut siis sen kukkimista odottaa kuin tätä meidän vauvaprojektin valmistumistakin. Nyt viikon ajan olenkin sitten arvuutellut, että kumpi poksahtaa ensin: minä vai kukkavarren ensimmäinen nuppu. No, niinhän siinä kävi, että tänään nuppu voitti. :) Mut toisaalta tuossa varressa on vielä neljä nuppua jäljellä, että voihan sitä vielä kisailla, että kumpi aukeaa kokonaan ensimmäisenä - minä vai amazoninlilja... :D
keskiviikko 25. toukokuuta 2011
Joulupukki matkaan jo käy...
Viikko sitten saapui lappunen, että Reima Oy:n lähettämä paketti on noudettavissa postista. Äitiyspakkaus, jee!! Hetken aikaa mietin, että onko tämmöisen isomahaisen korrektia mennä itse noutamaan 8,4 kilon jättipakettia, mutta menin silti. Mies oli viime viikolla (taas) niin kiireinen, ettei siitä olisi ollut postin aukioloaikaan apua. Ja odottaahan ei pysty. :)
Alkuperäinen suunnitelma oli se, että kärräisin paketin vain auton takaluukkuun asti ja mies olisi kiikuttanut sen sitten yömyöhällä tullessaan sisälle. Mutta eihän sitä pystynyt millään odottamaan. :) Kantonauhasta sai onneksi hyvin kiinni eikä se nyt juurikaan normaalia kauppakassia enempää sitten painanutkaan. Mietin, että pitäisikö odottaa miestä kotiin ja avata paketti yhdessä... Mutta ei - arvasit oikein - ei sitä pakettia voinut avaamatta jättää siihen lattialle möllöttämään. :)
Kannen avattuani meinasi alahuuli alkaa mutristua kuin hemmotellulla pikkukakaralla. Mitäh?? Tää haalari on vaaleanharmaa! Ja makuupussi vaaleansininen! Täähän on se vuoden 2010 pakkaus! Mutku... mä... HALUSIN sen 2011-pakkauksen! No, yllättäen Kelan sivuilla sitten lukikin, että vuoden 2011 pakkauksia aletaan jakaa toukokuun lopussa - eikä alussa, niin kuin aiemmin uutisoivat. Olisi siis pitänyt pantata hakemuksen täyttämistä vielä parisen viikkoa. Tyhmä joulupukki.
Tarkemmin pakkauksen sisältöä katseltuani sain itseni tykkäämään siitä 2010-pakkauksestakin. Ainoat puutteet verrattuna 2011-pakkaukseen ovat oikeastaan huonompi (tai onneton) kestovaippa ja se, että vaatteita on muutama vähemmän. Mutta muuten kuosit on kivoja ja sopivan neutraaleja. Tykkään kyllä värikkäistä vaatteista, mutta itekin sen on tässä huomannut, että tosi vaikea löytää sekä tytöille että pojille sopivia vaatteita. Värikoodaus on selkeästi vaatevalmistajien kikka saada lisää myyntiä...
Kun muuten mainitsin pikkusiskolleni äitiyspakkauksen saapumisesta, vastaus oli: "Ai, eikö sitä saakaan vasta sieltä sairaalasta?". :) Sepäs olisikin kätevää. Toisessa kädessä vauva turvakaukalossa ja toisessa jättilaatikko. Ja siihen vielä omat sairaalakamat ja näytepakkaukset päälle. :)
Törmäsin tällä viikolla myös isyyspakkauksen käsitteeseen. Tämmöisenä pipertäjänä innostuin siitä heti. En tosin ajatellut lähteä millekään "kumihanskat & pyykkipoikia nenään" -linjalle, vaan hankkia pakettiin kaikkea hyödyllistä. Tuleva isä kun on varsin toimelias meillä nykyisissäkin kotitöissä (eli tekee lähes kaiken...), niin tuntuisi hiukan koomiselta antaa lahjaksi mitään hengityssuojaimia vaipanvaihtoa varten. :)
Suurin osa isyyspakettiin kaavailemistani tavaroista on semmoisia, että olisin hankkinut ne joka tapauksessa. Osan tavaroista oonkin jo reippaana ehtinyt tässä parin päivän aikana hankkia / laittaa tilaukseen. Mut varmaan se hauskin osuus onkin tehdä paketista samanhenkinen kuin äitiyspakkauksesta kaikkine lippulappuineen. Tarvikkeita olis tulossa kategorioihin: leikkiminen, kylvetys, ruokinta, vaipanvaihto ja turvatuotteet. Esittelen niitä tarkemmin sitten, kun suurin osa alkaa olla kasassa.
Eilen kävin myös kattomassa, josko olis löytynyt pakettiin jotain kivaa isi-potkupukua tms., mut pikakierroksella en nähnyt kuin H&M:n "I (heart) Dad"-vaatteita, jotka on jotenkin... plaah. Mut H&M:llä oli kyl yks ihan samannäköinen vaaleanpunainen pikeepaita kuin tulevalla isällä, joten ehkä lähdenkin tekstiilikaksoslinjalle. Ollaan kyl miehen kaa sovittu, että ei osteta "aikuisten" vaatteita vauvalle ennen kuin se seisoo kahdella jalalla, mut ehkä isyyspakkaus vois olla poikkeus. :)
Tänään on raskausviikkoja kasassa tasan 28. Viimeisellä kolmanneksella siis ollaan, jee! Sen kunniaksi huomenna sinne sokerirasitukseen... ööks.
Alkuperäinen suunnitelma oli se, että kärräisin paketin vain auton takaluukkuun asti ja mies olisi kiikuttanut sen sitten yömyöhällä tullessaan sisälle. Mutta eihän sitä pystynyt millään odottamaan. :) Kantonauhasta sai onneksi hyvin kiinni eikä se nyt juurikaan normaalia kauppakassia enempää sitten painanutkaan. Mietin, että pitäisikö odottaa miestä kotiin ja avata paketti yhdessä... Mutta ei - arvasit oikein - ei sitä pakettia voinut avaamatta jättää siihen lattialle möllöttämään. :)
Kannen avattuani meinasi alahuuli alkaa mutristua kuin hemmotellulla pikkukakaralla. Mitäh?? Tää haalari on vaaleanharmaa! Ja makuupussi vaaleansininen! Täähän on se vuoden 2010 pakkaus! Mutku... mä... HALUSIN sen 2011-pakkauksen! No, yllättäen Kelan sivuilla sitten lukikin, että vuoden 2011 pakkauksia aletaan jakaa toukokuun lopussa - eikä alussa, niin kuin aiemmin uutisoivat. Olisi siis pitänyt pantata hakemuksen täyttämistä vielä parisen viikkoa. Tyhmä joulupukki.
Tarkemmin pakkauksen sisältöä katseltuani sain itseni tykkäämään siitä 2010-pakkauksestakin. Ainoat puutteet verrattuna 2011-pakkaukseen ovat oikeastaan huonompi (tai onneton) kestovaippa ja se, että vaatteita on muutama vähemmän. Mutta muuten kuosit on kivoja ja sopivan neutraaleja. Tykkään kyllä värikkäistä vaatteista, mutta itekin sen on tässä huomannut, että tosi vaikea löytää sekä tytöille että pojille sopivia vaatteita. Värikoodaus on selkeästi vaatevalmistajien kikka saada lisää myyntiä...
Kun muuten mainitsin pikkusiskolleni äitiyspakkauksen saapumisesta, vastaus oli: "Ai, eikö sitä saakaan vasta sieltä sairaalasta?". :) Sepäs olisikin kätevää. Toisessa kädessä vauva turvakaukalossa ja toisessa jättilaatikko. Ja siihen vielä omat sairaalakamat ja näytepakkaukset päälle. :)
Törmäsin tällä viikolla myös isyyspakkauksen käsitteeseen. Tämmöisenä pipertäjänä innostuin siitä heti. En tosin ajatellut lähteä millekään "kumihanskat & pyykkipoikia nenään" -linjalle, vaan hankkia pakettiin kaikkea hyödyllistä. Tuleva isä kun on varsin toimelias meillä nykyisissäkin kotitöissä (eli tekee lähes kaiken...), niin tuntuisi hiukan koomiselta antaa lahjaksi mitään hengityssuojaimia vaipanvaihtoa varten. :)
Suurin osa isyyspakettiin kaavailemistani tavaroista on semmoisia, että olisin hankkinut ne joka tapauksessa. Osan tavaroista oonkin jo reippaana ehtinyt tässä parin päivän aikana hankkia / laittaa tilaukseen. Mut varmaan se hauskin osuus onkin tehdä paketista samanhenkinen kuin äitiyspakkauksesta kaikkine lippulappuineen. Tarvikkeita olis tulossa kategorioihin: leikkiminen, kylvetys, ruokinta, vaipanvaihto ja turvatuotteet. Esittelen niitä tarkemmin sitten, kun suurin osa alkaa olla kasassa.
Eilen kävin myös kattomassa, josko olis löytynyt pakettiin jotain kivaa isi-potkupukua tms., mut pikakierroksella en nähnyt kuin H&M:n "I (heart) Dad"-vaatteita, jotka on jotenkin... plaah. Mut H&M:llä oli kyl yks ihan samannäköinen vaaleanpunainen pikeepaita kuin tulevalla isällä, joten ehkä lähdenkin tekstiilikaksoslinjalle. Ollaan kyl miehen kaa sovittu, että ei osteta "aikuisten" vaatteita vauvalle ennen kuin se seisoo kahdella jalalla, mut ehkä isyyspakkaus vois olla poikkeus. :)
Tänään on raskausviikkoja kasassa tasan 28. Viimeisellä kolmanneksella siis ollaan, jee! Sen kunniaksi huomenna sinne sokerirasitukseen... ööks.
keskiviikko 30. maaliskuuta 2011
20+0
Teoreettinen puoliväli saavutettu, jipii! Todellisuudessa puoliväli onkin luultavasti sitten ihan joku muu päivä. Jos vauva syntyy etuajassa, se on saattanut olla jo ties koska. Jos laskee hedelmöityshetkestä, puoliväliin on vielä pari päivää. Jos vauva viihtyy mahassa vielä viikolle 42, niin sitten puoliväli on vasta viikon päästä. Onnittelen silti juuri tänään itseäni tämän pitkäpiimäisen rv 0-20 suorittamisesta. Hyvä minä!
Oltiin eilen ravintola Olossa syömässä miehen kanssa erinäisten juhlapäivien ja tietysti tämän raskauden puolivälin kunniaksi. Otettiin neljän ruokalajin yllätysmenu ja kyselin tilatessa, että onko siinä mitään niin epämääräistä, etteikö raskaana oleva voisi syödä. Vastaus oli, että kaikkea pystytään helposti muokkaamaan - ja todella! Kertaakaan ei tarvinnut neljän varsinaisen ruokalajin eikä neljän keittiön bonustervehdyksen aikana miettiä, että saako tätä nyt syödä vaiko eikö. Muutamia ainesosia oli mun annoksiin korvattu, mutta jos tarjoilija ei olisi siitä maininnut, niin en olisi kyllä edes tajunnut. Ihanaa syödä huippuravintolassa kaikkea vailla huolen häivää! Ja annokset oli vielä niin nättejä, että ihan meinasi surku tulla, kun ne joutui syömään. :)
Googlasin eilen vähän juttuja rakenneultrasta - lähinnä sitä, mitä siellä yleensä tutkitaan ja mitataan. Käytännöt näyttivät vaihtelevan aika paljon ihan jopa ultraajasta riippuen, joten nähtäväksi jää, mitä ylihuomenna tapahtuu. Tietysti olemassa on sekin peikko, että kaikki ei olekaan hyvin. Ainakaan vielä en osaa rakenneultraa silti jännittää. Ehkä sitten siellä odotushuoneessa...
************************
Lisään tähän vielä mahakuvan tältä päivältä. Valaistus on hiukan eri kuin viime kuvassa (kevät tulee!), joten vertaillessa pitää katsoa vain ääriviivoja. Nyt maha on jo selkeästi pyöreämpi kuin viime kerralla. Varsin soma, vaikka itse sanonkin. :)
Oltiin eilen ravintola Olossa syömässä miehen kanssa erinäisten juhlapäivien ja tietysti tämän raskauden puolivälin kunniaksi. Otettiin neljän ruokalajin yllätysmenu ja kyselin tilatessa, että onko siinä mitään niin epämääräistä, etteikö raskaana oleva voisi syödä. Vastaus oli, että kaikkea pystytään helposti muokkaamaan - ja todella! Kertaakaan ei tarvinnut neljän varsinaisen ruokalajin eikä neljän keittiön bonustervehdyksen aikana miettiä, että saako tätä nyt syödä vaiko eikö. Muutamia ainesosia oli mun annoksiin korvattu, mutta jos tarjoilija ei olisi siitä maininnut, niin en olisi kyllä edes tajunnut. Ihanaa syödä huippuravintolassa kaikkea vailla huolen häivää! Ja annokset oli vielä niin nättejä, että ihan meinasi surku tulla, kun ne joutui syömään. :)
Googlasin eilen vähän juttuja rakenneultrasta - lähinnä sitä, mitä siellä yleensä tutkitaan ja mitataan. Käytännöt näyttivät vaihtelevan aika paljon ihan jopa ultraajasta riippuen, joten nähtäväksi jää, mitä ylihuomenna tapahtuu. Tietysti olemassa on sekin peikko, että kaikki ei olekaan hyvin. Ainakaan vielä en osaa rakenneultraa silti jännittää. Ehkä sitten siellä odotushuoneessa...
************************
Lisään tähän vielä mahakuvan tältä päivältä. Valaistus on hiukan eri kuin viime kuvassa (kevät tulee!), joten vertaillessa pitää katsoa vain ääriviivoja. Nyt maha on jo selkeästi pyöreämpi kuin viime kerralla. Varsin soma, vaikka itse sanonkin. :)
torstai 27. tammikuuta 2011
Polskutellen
Tänään saatiin oikein kunnon show. Möykky ei enää ollutkaan möykky, vaan minivauva käsineen ja jalkoineen! Oltiin kummatkin miehen kanssa ihan yhtä hymyä, kun katsottiin jälkeläisemme energistä polskutteluesitystä. :D Syke oli vahva (kuten tiedettiinkin) eikä niskaturvotus ylittänyt kriittistä kolmea millimetriä. Kaikki hyvin siis!
Valitettavasti mahtavasta show'sta ei ole todisteena kuin tämä yksi ainoa kuva. Muut menivät jonnekin potilaskansioiden uumeniin. Tämä on otettu mahan päältä ultraamalla - alakautta näkymät olivat kyllä hiukan selkeämmät. Tässä on menossa rento lepohetki koivet ylhäällä kuplakodin seinää vasten. :) Toistaiseksi on vielä hyvin tilaa polskutella - mitta päästä peppuun oli 4,5 senttiä.
Kävin samalla antamassa labrassa verinäytteen - ilmeisesti yhteensä kolmeen eri tutkimustarkoitukseen. Mun ohuilla suonilla verikokeen otto on aina yhtä mukavaa... tai siis ei. Onneksi ei tarvinnut pistää kuin kerran, mutta neulaa joutui inhottavasti heiluttelemaan, että labrantäti sai kitkutettua kaikki putkilonsa täyteen. Oon jo aikoja sitten todennut, että musta ei kyllä tule verenluovuttajaa, vaikka miten pitäisin sitä jalona tekona. Pussillisen keräämiseen menisi ainakin puol päivää ja mä ehtisin varmasti pyörtyä siinä välillä useamman kerran...
No, seuraavan kerran neuvolassa saan siis ehkäpä selville veriryhmäni. Mulla ei oo siitä mitään hajua. Joskus yläasteella biologian tunnilla tehtiin jonkinlaisia alkeellisia veriryhmätestauksia, mut en kyllä muista lopputulosta... enkä tiedä, miten luotettava se testi ylipäätään edes oli. :) Neuvolalääkäri on tasan neljän viikon päästä. Silloin siis varmaankin kuulee verikokeiden tuloksia. Downin syndrooman veriseulonnasta tulee tosin vastaus postissa kotiin.
Lasketuksi ajaksi vahvistui muuten 17.8.2011. Sitä ei ilmeisesti enää tämän jälkeen muuteta. Varoitin kyllä miestä kertomasta tuota kyseistä päivää kellekään - sanoin, että elokuun puoliväli saa kelvata utelijoille. :) Ei ne vauvat kuitenkaan synny silloin laskettuna päivänä. Varsinkaan ensimmäiset vauvat...
Kertominen onkin nyt sitten seuraavan viikon urakka. Töissä jouduin jo alkuviikolla kertomaan muutamalle esimiehelle maaliskuisen viikon ulkomaan koulutuksen takia. Totesin Lontoon reissun jälkeen, että sai luvan olla viimeinen työreissu tässä väsymystilassa. Ja se oli vaan kaks yötä - tutussa, helpossa kaupungissa.
Mun esimiehet ovat suhtautuneet uutiseen tosin hyvin. Se tietty helpottaa, että samoihin hommiin on palaamassa elokuussa yksi pari vuotta mammalomalla/hoitovapaalla ollut. Nyt vaan pitää toivoa, että mua ei heti lakaista nurkkaan kehitysprojekteista sun muista. Onneks oon aika hyvä pitämään puoliani. :) Joudun tuon koulutuksen matkajärjestelyjen takia kertomaan uutisen muullekin osaston väelle jo ensi viikolla. Hirvittää hiukan... Täti-ihmiset & vauvat = loputon lässytys.
Mut se, mikä hirvittää enemmän on se, että meidän on kerrottava meidän vanhemmille jo tänä viikonloppuna. Iiiks ja eiiks! Toinen mun vanhemmista on nimittäin läheisesti kytköksissä mun työhön ja olis vähän noloa, jos se kuulis uutisen työkaveriltaan eikä suoraan meiltä. Meidän konsernissa pikkulinnut laulaa ja kovaa...
Nyt siis koitetaan juonia mahdollisimman hyvää tapaa välittää uutinen tuleville isovanhemmille. Sellaista, josta kävisi selväksi myös se, että ei tarvii alkaa soitella joka päivä. Että ei haluta nurkkia täyteen vauvakrääsää. Että elämä jatkuu vielä puolisen vuotta lähestulkoon ennallaan... vaikka onkin ensimmäinen lapsenlapsi tulossa. No, kuulette siitä lisää sitten viikonloppuna. :)
Valitettavasti mahtavasta show'sta ei ole todisteena kuin tämä yksi ainoa kuva. Muut menivät jonnekin potilaskansioiden uumeniin. Tämä on otettu mahan päältä ultraamalla - alakautta näkymät olivat kyllä hiukan selkeämmät. Tässä on menossa rento lepohetki koivet ylhäällä kuplakodin seinää vasten. :) Toistaiseksi on vielä hyvin tilaa polskutella - mitta päästä peppuun oli 4,5 senttiä.
Kävin samalla antamassa labrassa verinäytteen - ilmeisesti yhteensä kolmeen eri tutkimustarkoitukseen. Mun ohuilla suonilla verikokeen otto on aina yhtä mukavaa... tai siis ei. Onneksi ei tarvinnut pistää kuin kerran, mutta neulaa joutui inhottavasti heiluttelemaan, että labrantäti sai kitkutettua kaikki putkilonsa täyteen. Oon jo aikoja sitten todennut, että musta ei kyllä tule verenluovuttajaa, vaikka miten pitäisin sitä jalona tekona. Pussillisen keräämiseen menisi ainakin puol päivää ja mä ehtisin varmasti pyörtyä siinä välillä useamman kerran...
No, seuraavan kerran neuvolassa saan siis ehkäpä selville veriryhmäni. Mulla ei oo siitä mitään hajua. Joskus yläasteella biologian tunnilla tehtiin jonkinlaisia alkeellisia veriryhmätestauksia, mut en kyllä muista lopputulosta... enkä tiedä, miten luotettava se testi ylipäätään edes oli. :) Neuvolalääkäri on tasan neljän viikon päästä. Silloin siis varmaankin kuulee verikokeiden tuloksia. Downin syndrooman veriseulonnasta tulee tosin vastaus postissa kotiin.
Lasketuksi ajaksi vahvistui muuten 17.8.2011. Sitä ei ilmeisesti enää tämän jälkeen muuteta. Varoitin kyllä miestä kertomasta tuota kyseistä päivää kellekään - sanoin, että elokuun puoliväli saa kelvata utelijoille. :) Ei ne vauvat kuitenkaan synny silloin laskettuna päivänä. Varsinkaan ensimmäiset vauvat...
Kertominen onkin nyt sitten seuraavan viikon urakka. Töissä jouduin jo alkuviikolla kertomaan muutamalle esimiehelle maaliskuisen viikon ulkomaan koulutuksen takia. Totesin Lontoon reissun jälkeen, että sai luvan olla viimeinen työreissu tässä väsymystilassa. Ja se oli vaan kaks yötä - tutussa, helpossa kaupungissa.
Mun esimiehet ovat suhtautuneet uutiseen tosin hyvin. Se tietty helpottaa, että samoihin hommiin on palaamassa elokuussa yksi pari vuotta mammalomalla/hoitovapaalla ollut. Nyt vaan pitää toivoa, että mua ei heti lakaista nurkkaan kehitysprojekteista sun muista. Onneks oon aika hyvä pitämään puoliani. :) Joudun tuon koulutuksen matkajärjestelyjen takia kertomaan uutisen muullekin osaston väelle jo ensi viikolla. Hirvittää hiukan... Täti-ihmiset & vauvat = loputon lässytys.
Mut se, mikä hirvittää enemmän on se, että meidän on kerrottava meidän vanhemmille jo tänä viikonloppuna. Iiiks ja eiiks! Toinen mun vanhemmista on nimittäin läheisesti kytköksissä mun työhön ja olis vähän noloa, jos se kuulis uutisen työkaveriltaan eikä suoraan meiltä. Meidän konsernissa pikkulinnut laulaa ja kovaa...
Nyt siis koitetaan juonia mahdollisimman hyvää tapaa välittää uutinen tuleville isovanhemmille. Sellaista, josta kävisi selväksi myös se, että ei tarvii alkaa soitella joka päivä. Että ei haluta nurkkia täyteen vauvakrääsää. Että elämä jatkuu vielä puolisen vuotta lähestulkoon ennallaan... vaikka onkin ensimmäinen lapsenlapsi tulossa. No, kuulette siitä lisää sitten viikonloppuna. :)
torstai 13. tammikuuta 2011
Neuvot seuraavaksi kolmeksi kuukaudeksi
Tänään tuli taas suoritettua yksi etappi: ensimmäinen neuvolakäynti. Aloin kyllä siinä ovella miettiä, onko "neuvola" paras sana enää kuvaamaan sitä paikkaa, jossa ei vastata puhelimeen kuin tunti päivässä ja sisään ei pääse kuin soittamalla ovisummeria. Esimerkiksi äitiyden ja varhaislapsuuden seuranta- ja neuvontayksikkö kuulostaisi paljon osuvammalta nykyaikana. Alkaisi korvia särkevät "linja varattu" -tuuttaukset soida päässä heti nimen kuullessaan (asianmukaisesti). ;)
No, tätä lähestyttävyysongelmaa lukuunottamatta mulla ei ole mitään pahaa sanottavaa meidän neuvolasta - ainakaan tämänpäiväisen käynnin perusteella. Kaikki sujui äärimmäisen tehokkaasti ja mukavasti - meni alle tunti. Vahinko vain, ettei tämä ollut ajanvarausteknisistä syistä se meidän lopullinen neuvolantäti. Ottaisin kyllä mieluusti juuri tämän. Voihan se meidän "virallinenkin" toki olla yhtä hyvä, mutta kuinka monta (minun mielestä) hyvää sitä voi yhteen neuvolaan mahtua...?
Eipä niin, että siellä neuvolassa tarvitsisi kauheasti lähiaikoina käydä. Seuraava käynti taisi olla vasta viikoilla 22-24 eli huhtikuussa. Sitä ennen on toki yksi lääkärikäynti - se varattiin nyt helmikuun loppuun (rv 15+0). Mutta näillä neuvolantädin eväillä on nyt sitten pärjättävä kolme kuukautta. Onneksi on netti... Ei tänään nimittäin mitään uutta tietoa tullut. Ainut korjaussuositus oli, että joisin yhden lasin enemmän maitoa päivässä raskauden aikana. Hmmm... vaikeaa... pystynköhän? :). Liikunnastakaan ei tullut varsinaista noottia - sanoi vain, että kaikkea liikuntaa voi harrastaa niin pitkälle kuin itsestä hyvälle tuntuu. Ja töissä kannattaa sitten varsinkin myöhemmin nousta välillä jaloittelemaan, ettei tule suonikohjuja. Ja kahden edestä ei saa syödä. Siinä ne neuvot sitten oikeastaan olivatkin.
Mieskin oli mukana neuvolakäynnillä, mutta ei se paljon päässyt kyllä mitään sanomaan. Lähinnä siellä käytiin läpi sitä esitietolomaketta ja mun ravitsemustottumuksia ja nykyistä vointia. Noh, tulipahan neuvola miehellekin tutuksi. Ja kysyi se täti mun mieheltäkin, onko sillä ollut raskausoireita. :) Ööö, ei... työuupumusta lähinnä. Voisin arvata, että menee lähemmäs kesää, ennen kuin se tarttuu yhteenkään noista pamfleteista, joita mukaamme saatiin. Ei niin, ettei sitä kiinnostaisi - työ vie vaan kaiken ylimääräisen energian. Ja on se perehtynyt varsin hyvin mun oikeaoppiseen ruokkimiseen... mikä on hyvä, sillä se tekee meillä suurimman osan ruuista. En valita. :)
Sydänääniä ei tänään (oletetusti) kuunneltu, mutta mitattiin hemoglobiini ja verenpaine ja annettiin pissanäyte. Kaikista kolmesta selvisin äärimmäisen hyvin tuloksin. Jee, hyvä minä! Neuvolan vaaka antoi kyllä hiukan eri lukemia kuin Ikea-vaaka kotona... Ja se lomakkeen "paino ennen raskautta" tarkoittikin tämänhetkistä painoa. Noh, oli sekin vielä hyvin normaalipainon rajoissa. Kuulemma tästä suunnilleen viikolle 20 asti saisi tulla painoa lisää enintään kaksi kiloa. Pitänee lahjoittaa loput joululahjasuklaat äkkiä pois nurkista...
Tasan kaksi viikkoa np-ultraan. Sitten voisi pikku hiljaa kertoa ihmisille. Töissä alkaa olla jo hiukan kiusallinen tilanne, kun maaliskuulla olisi yksi tärkeä viikon koulutus ulkomailla, jota en nyt sitten oikeastaan tarvitsisi ja joku muu voisi vielä mennä mun tilalle. Kovasti vaan haluaisivat varailla koko seurueelle jo lentolippuja... Mitä siihenkin sitten sanoisi? "Voisitteko odottaa kaksi viikkoa, niin tarkistan, että onko mahassani vielä elävä vauvanalku vai ei?" Ei sinänsä niin, että mistään negatiivisesta olisi ollut mitään merkkejä... mutta eipä sitä koskaan tiedä...
No, tätä lähestyttävyysongelmaa lukuunottamatta mulla ei ole mitään pahaa sanottavaa meidän neuvolasta - ainakaan tämänpäiväisen käynnin perusteella. Kaikki sujui äärimmäisen tehokkaasti ja mukavasti - meni alle tunti. Vahinko vain, ettei tämä ollut ajanvarausteknisistä syistä se meidän lopullinen neuvolantäti. Ottaisin kyllä mieluusti juuri tämän. Voihan se meidän "virallinenkin" toki olla yhtä hyvä, mutta kuinka monta (minun mielestä) hyvää sitä voi yhteen neuvolaan mahtua...?
Eipä niin, että siellä neuvolassa tarvitsisi kauheasti lähiaikoina käydä. Seuraava käynti taisi olla vasta viikoilla 22-24 eli huhtikuussa. Sitä ennen on toki yksi lääkärikäynti - se varattiin nyt helmikuun loppuun (rv 15+0). Mutta näillä neuvolantädin eväillä on nyt sitten pärjättävä kolme kuukautta. Onneksi on netti... Ei tänään nimittäin mitään uutta tietoa tullut. Ainut korjaussuositus oli, että joisin yhden lasin enemmän maitoa päivässä raskauden aikana. Hmmm... vaikeaa... pystynköhän? :). Liikunnastakaan ei tullut varsinaista noottia - sanoi vain, että kaikkea liikuntaa voi harrastaa niin pitkälle kuin itsestä hyvälle tuntuu. Ja töissä kannattaa sitten varsinkin myöhemmin nousta välillä jaloittelemaan, ettei tule suonikohjuja. Ja kahden edestä ei saa syödä. Siinä ne neuvot sitten oikeastaan olivatkin.
Mieskin oli mukana neuvolakäynnillä, mutta ei se paljon päässyt kyllä mitään sanomaan. Lähinnä siellä käytiin läpi sitä esitietolomaketta ja mun ravitsemustottumuksia ja nykyistä vointia. Noh, tulipahan neuvola miehellekin tutuksi. Ja kysyi se täti mun mieheltäkin, onko sillä ollut raskausoireita. :) Ööö, ei... työuupumusta lähinnä. Voisin arvata, että menee lähemmäs kesää, ennen kuin se tarttuu yhteenkään noista pamfleteista, joita mukaamme saatiin. Ei niin, ettei sitä kiinnostaisi - työ vie vaan kaiken ylimääräisen energian. Ja on se perehtynyt varsin hyvin mun oikeaoppiseen ruokkimiseen... mikä on hyvä, sillä se tekee meillä suurimman osan ruuista. En valita. :)
Sydänääniä ei tänään (oletetusti) kuunneltu, mutta mitattiin hemoglobiini ja verenpaine ja annettiin pissanäyte. Kaikista kolmesta selvisin äärimmäisen hyvin tuloksin. Jee, hyvä minä! Neuvolan vaaka antoi kyllä hiukan eri lukemia kuin Ikea-vaaka kotona... Ja se lomakkeen "paino ennen raskautta" tarkoittikin tämänhetkistä painoa. Noh, oli sekin vielä hyvin normaalipainon rajoissa. Kuulemma tästä suunnilleen viikolle 20 asti saisi tulla painoa lisää enintään kaksi kiloa. Pitänee lahjoittaa loput joululahjasuklaat äkkiä pois nurkista...
Tasan kaksi viikkoa np-ultraan. Sitten voisi pikku hiljaa kertoa ihmisille. Töissä alkaa olla jo hiukan kiusallinen tilanne, kun maaliskuulla olisi yksi tärkeä viikon koulutus ulkomailla, jota en nyt sitten oikeastaan tarvitsisi ja joku muu voisi vielä mennä mun tilalle. Kovasti vaan haluaisivat varailla koko seurueelle jo lentolippuja... Mitä siihenkin sitten sanoisi? "Voisitteko odottaa kaksi viikkoa, niin tarkistan, että onko mahassani vielä elävä vauvanalku vai ei?" Ei sinänsä niin, että mistään negatiivisesta olisi ollut mitään merkkejä... mutta eipä sitä koskaan tiedä...
keskiviikko 29. joulukuuta 2010
Syke 119
Olen ollut jännityksestä kankeana eilisillasta asti. Näin tosi levottomia uniakin. Onneksi oli aamulla mukana hyvä kirja - sillä sai hiukan lievennettyä tärinää. Syke oli silti varsin korkea, kun siihen pöydälle kauhukuvineni kiipesin...
Alan onneksi olla jo niin loistava ultraäänikuvien tulkitsija, ettei tarvinnut sitten jännittää enää yhtään sekuntia kauempaa. Näin sen heti: sikiöpussissa oli joku ja sillä oli yhtä kova syke kuin minulla. Jee! (Noin niin kuin lievästi ilmaistuna.) Eihän se joku oikein miltään vielä näyttänyt - semmoinen epämääräinen, kippurainen, sykkivä möykky. Mutta lääkärin mukaan siitä yhdeksän millin möykystä tulee meille 95 prosentin todennäköisyydellä vauva. Se on jo varsin mukava todennäköisyys. :) Tästä on hyvä lähteä hyppelemään seuraavia odotusajan tasoja eteenpäin.
Ainut vähän outo juttu oli, että se meidän möykky oli hiukan isompi kuin mitä viikot antaisivat olettaa. Lääkäri mittasi sen iäksi moneen eri kertaan 7+1, vaikka se on ihan maksimissaan 6+6-ikäinen, luultavasti vielä päivän pari nuorempi. No, parempihan se on noin päin. Ja luultavasti kyse on vain siitä, että se ultranäkymä on niin todella epämääräinen. Laitan teille kuvia illalla - näette sitten itse.
Nyt pitäisi sitten soittaa neuvolaan ja varata aika. Puhelinaika on mahtava klo 12-13, joten edessä on siis lounastauon retki paikkaan, jossa ei ole muita ihmisiä. Ja uskaltaisikohan sitä mennä alennusmyynteihin katsomaan vaikka jo äitiyshousuja...? Ei niin, että nämä normaalihousut jo ahdistaisivat, mutta ehkä tässä jo muutaman viikon päästä... ainakin jos syö joulusuklaita tätä tahtia. :)
Alan onneksi olla jo niin loistava ultraäänikuvien tulkitsija, ettei tarvinnut sitten jännittää enää yhtään sekuntia kauempaa. Näin sen heti: sikiöpussissa oli joku ja sillä oli yhtä kova syke kuin minulla. Jee! (Noin niin kuin lievästi ilmaistuna.) Eihän se joku oikein miltään vielä näyttänyt - semmoinen epämääräinen, kippurainen, sykkivä möykky. Mutta lääkärin mukaan siitä yhdeksän millin möykystä tulee meille 95 prosentin todennäköisyydellä vauva. Se on jo varsin mukava todennäköisyys. :) Tästä on hyvä lähteä hyppelemään seuraavia odotusajan tasoja eteenpäin.
Ainut vähän outo juttu oli, että se meidän möykky oli hiukan isompi kuin mitä viikot antaisivat olettaa. Lääkäri mittasi sen iäksi moneen eri kertaan 7+1, vaikka se on ihan maksimissaan 6+6-ikäinen, luultavasti vielä päivän pari nuorempi. No, parempihan se on noin päin. Ja luultavasti kyse on vain siitä, että se ultranäkymä on niin todella epämääräinen. Laitan teille kuvia illalla - näette sitten itse.
Nyt pitäisi sitten soittaa neuvolaan ja varata aika. Puhelinaika on mahtava klo 12-13, joten edessä on siis lounastauon retki paikkaan, jossa ei ole muita ihmisiä. Ja uskaltaisikohan sitä mennä alennusmyynteihin katsomaan vaikka jo äitiyshousuja...? Ei niin, että nämä normaalihousut jo ahdistaisivat, mutta ehkä tässä jo muutaman viikon päästä... ainakin jos syö joulusuklaita tätä tahtia. :)
perjantai 29. lokakuuta 2010
Kahden viivan päivä
Hymynaama kuuli näemmä keskiviikkoiset toiveeni ja tuli vasta tänään. Taso yksi läpäisty, jee! Aamulla ClearBluessa testiviiva oli jopa ehkä voimakkaampi kuin vertailuviiva. Ei siis mitään epäilyksiä tuloksen oikeellisuudesta, niin kuin kaksi kuukautta sitten. Tein vielä tieteen nimissä OneStepin testin iltapäivällä ja sieltäkin tuli kaksi viivaa. Siinä testiviiva jäi tosin hiukan vertailuviivaa hailukammaksi, mutta plussahan sekin tässä tapauksessa on. Tässä kuvallista todistusaineistoa:
Vielä kun mies tulisi töistä, niin saisi jotenkin hyödynnettyäkin nämä mahtavat testitulokset... Vajaan kahden viikon päästä saisi sitten mieluusti tulla lisää kahden viivan päiviä. Ennuste on sinänsä hyvä, että tasan niinä kahtena kertana, kun olen saanut ovistestistä plussan, plussaa on löytynyt myös raskaustestistä. Kolmas kerta toden sanoo?
Vielä kun mies tulisi töistä, niin saisi jotenkin hyödynnettyäkin nämä mahtavat testitulokset... Vajaan kahden viikon päästä saisi sitten mieluusti tulla lisää kahden viivan päiviä. Ennuste on sinänsä hyvä, että tasan niinä kahtena kertana, kun olen saanut ovistestistä plussan, plussaa on löytynyt myös raskaustestistä. Kolmas kerta toden sanoo?
tiistai 7. syyskuuta 2010
Rosvosektori
Yhtä hitaasti kuin se viiva raskaustestissä vahvistui viikonloppua kohden, se on nyt sunnuntaista alkaen heikennyt. Tänä aamuna olin taas viivan suhteen samalla silmien siristysasteella kuin viime torstaina. Huomenna testissä tuskin enää näkyy mitään. Tai ainakaan ylihuomenna. Eli vuotoa odotellessa...
Ootteko joskus pelanneet tasohyppelypelejä? Siis vaikka Super Mariota, Zeldaa, Raymania tai jotain? Oon itse vihannut niitä aina, vaikka tytöksi oonkin aikoinaan pelannut varsin paljon tietokonepelejä. Se kaikkein ärsyttävin piirre niissä on se, että kun lipsahtaa rotkoon tai joku mörkki popsii sinut suihinsa, peli päättyy siihen. Ruutuun räpsähtää surunaama ja rosvosektorimelodia. Ja sitten pitää aloittaa alusta. Eikä mistään "siihen mihin jäi", vaan ihan-ihan alusta. Pomppia ja huitoa läpi ne tyhmät alkutasot sataanviiteenkymmeneen kertaan, kun aina peli päättyy vähintään ennen viimeisen tason läpipääsyä.
Tässä omassa hermoja raastavassa hyppelypelissäni taso yksi oli ovulaatioplussa, taso kaksi raskaustestin plussa, mutta kolmatta eli vahvaa raskaustestin plussaa en nyt läpäissyt. Tasohyppelyukkelille tuli väsähdys. Rosvosektori.
En vielä tiedä, miten monta tasoa tässä pelissäni on, mutta taso neljä olisi ainakin alkuraskauden ultra viikolla 6-7 ja taso viisi ultrassa näkyvä sikiö ja syke. Tämänhetkinen high score on se taso neljän läpäisy. Siitä on vielä aika pitkä matka terveeseen vauvaan.
Ootteko joskus pelanneet tasohyppelypelejä? Siis vaikka Super Mariota, Zeldaa, Raymania tai jotain? Oon itse vihannut niitä aina, vaikka tytöksi oonkin aikoinaan pelannut varsin paljon tietokonepelejä. Se kaikkein ärsyttävin piirre niissä on se, että kun lipsahtaa rotkoon tai joku mörkki popsii sinut suihinsa, peli päättyy siihen. Ruutuun räpsähtää surunaama ja rosvosektorimelodia. Ja sitten pitää aloittaa alusta. Eikä mistään "siihen mihin jäi", vaan ihan-ihan alusta. Pomppia ja huitoa läpi ne tyhmät alkutasot sataanviiteenkymmeneen kertaan, kun aina peli päättyy vähintään ennen viimeisen tason läpipääsyä.
Tässä omassa hermoja raastavassa hyppelypelissäni taso yksi oli ovulaatioplussa, taso kaksi raskaustestin plussa, mutta kolmatta eli vahvaa raskaustestin plussaa en nyt läpäissyt. Tasohyppelyukkelille tuli väsähdys. Rosvosektori.
En vielä tiedä, miten monta tasoa tässä pelissäni on, mutta taso neljä olisi ainakin alkuraskauden ultra viikolla 6-7 ja taso viisi ultrassa näkyvä sikiö ja syke. Tämänhetkinen high score on se taso neljän läpäisy. Siitä on vielä aika pitkä matka terveeseen vauvaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)