Neuvolahuudot

Jos tuntui silloin raskausaikana vaivalloiselta käydä neuvolassa vaikkapa keskellä työpäivää, niin tää vauvan kanssa neuvoloiminen on ihan omaa luokkaansa. Sen melkein ehtii aina kuukaudessa unohtaa. Tai ainakin toivoo, ettei se olisi seuraavalla kerralla niin... uuh, uuvuttavaa. Miten sitä voikin olla puolentoista tunnin reissusta näin poikki? Ja nyt 4kk-neuvolassa ei edes annettu rokotuksia...

Mulle on jo suuri saavutus, että saan Pikkupöllön turvakaukaloon. Se osaa nykyään protestoida kampeamalla itsensä ihan tikkusuoraksi, jolloin on tosi mahtavaa yrittää saada kaukalon vyöt kiinni. Ja tänään vielä kiireessä, luonnollisesti. Ajoissa oleminen on hävinnyt sanavarastosta vauvan kanssa ihan lopullisesti...

Mies onneksi varoitti, että ulkona on liukasta ja laitoin kenkiin uudet EzyShoes-liukuesteet ekaa kertaa päälle. Oli tosi hyvät! Meillä on jyrkkiä mäkiä ja oon aika vainoharhainen kaatumisen ja vaunujen karkaamisen suhteen. Mut liukuesteillä selvittiin siis parkkipaikalle varsin mallikkaasti turvakaukalo+vaunurunko-yhdistelmällä. Kenkävalinta oli vaan ihan väärä - loska tunki talvikenkistä heti läpi. Noh, kiireessä ei ehdi surra märkiä sukkia.

Turvakaukalo lähti onneksi tällä kertaa vaunurungon adaptereista helposti irti. Yleensä se ei käy ihan "klik-klik" niin kuin ohjekirjassa sanotaan... enemminkin "renkslaus-renkslaus-no nyt se irtosi toiselta puolelta-renkslaus-renklaus" ja sitä rataa. Sitten suoritettiinkin aamun eka kuntoharjoitus ja nostettiin seitsemän kiloa kaukaloa ja seitsemän kiloa Pikkupöllöä takapenkille Isofix-telakkaan. Vielä vaunurunko (11 kg) kasaan ja hiii-op takakonttiin. Jos menis jumppaan, niin jaksaisikohan nykyään käyttää jotain muutakin kuin niitä kevyimpiä käsipainoja...?

Yleensä Pikkupöllö nukahtaa autossa, mutta nyt se törötti siellä kaukalossaan silmät ihan yhtä hämmentyneen ammollaan kuin lähtiessäkin. Tosin matkakin oli vain viitisen minuuttia. Jätettiin auto lähimmälle ja loskaisimmalle parkkipaikalle, kun oltiin sen verran aikataulusta myöhässä. Vaunurunko pystyyn, kaukalo siihen päälle ja shlosh-shlosh loskan läpi neuvolaan. Onneksi oli sukat jo valmiiksi märät.

Juuri ajallaan klo 10.20 oltiin kuin oltiinkin päästy hengästyneenä perille ja kuoriuduttu kaukalosta. Tällä kertaa neuvolantädillä olikin vielä edellinen asiakas huoneessaan. Aaargh. Oltaisiin siis hyvin voitu viedä auto parkkihalliin. Tai edes muistaa laittaa parkkikiekko. No, Pikkupöllö oli vielä hyväntuulinen ja pomppi sylissä (suurinta huvia nykyään) muita lapsia katsellen.

Heti ensimmäisestä neuvolatädin katseesta Pikkupöllön suupielet kääntyivät alaspäin ja alkoi pelästynyt ulina. Sama reaktio tulee sähkövatkaimesta ja pölynimurista. Jostain syystä Pikkupöllö vierastaa erityisesti neuvolantätiä - huomattiin tämä jo kuukausi sitten. Eikä se täti tosiaankaan pidä kovaa ääntä eikä mitään. :)

Pikkupöllön päivä muuttui entistä kurjemmaksi, kun alettiin riisumaan vaatteita. Selälleen laittaminen vieraassa paikassa on se pahin Pikkupöllön huudon laukaisija. Joulureissulla meinattiin tulla kuuroksi vaippaa vaihtaessa, ennen kuin Pikkupöllö tottui vieraisiin kuvioihin. Siihen huutoon ei auta tutti, ei laulu eikä aina äidin sylikään. Joulureissulla huuto loppui iltapesulla - se oli ilmeisesti lohduttavan tuttu rutiini.

Huutoa saatiin nytkin ja neuvolantädin kaikuisa huone vain mukavasti vahvisti sitä. Painoa oli hiukan yli seitsemän kiloa ja pituutta 65,5 senttiä. Sitten laitettiin rimpuillen vaatteet päälle ja odotettiin käytävässä minuutti, että päästiin neuvolalääkärin vastaanotolle. Siellä Pikkupöllö jaksoi hymyillä hämäykseksi ekat kymmenen sekuntia. Sitten otettiin taas vaatteet pois. Tärykalvot soi melkein vieläkin siitä huudosta...

Aiemmin Pikkupöllö on edes jonkin verran rauhoittunut kotimatkalle, kun käydään lopuksi imetyshuoneessa juomassa vähän lohdutusmaitoa. Nyt ei maistunut edes maito. No, ei se mikään ihme ollut, kun laskin, että Pikkupöllö oli tuolloin ollut hereillä jo yli kaksi tuntia. Meillä puolitoista tuntia on käytännössä kotonakin hyväntuulisuuden maksimi. Ei vaan olis oikein myöhemminkään voinut Pikkupöllöä herättää aamulla, kun piti ehtiä kuitenkin syömään, kakkaamaan, käymään aamupesulla, pukemaan, siirtymään autoon ja ajamaan neuvolaan. Ja nytkin meinattiin olla myöhässä.

Neuvolasta lähtiessä rättiväsyneen Pikkupöllön turvakaukaloon laittaminen oli kaksinverroin normaalia hauskempaa. Vierestä kulki kaksi nuorta naista, jotka sanoivat, että olivat äänen perusteella luulleet, että huuto tulee jostain paljon isommasta lapsesta... Juu ei. Sillä välin kun laitoin itse ulkovaatteet päälle, Pikkupöllö sitten nukahtikin siihen kaukaloon. Huuto hiipuu simahtaessa huvittavasti: BYY-ÄÄH, BYY-ÄÄH, BYY, byy, byy, yy, yy, yy, zzzzzzzzzzz. Vähän pitää yrittää vielä itkeä, vaikka onkin ihan unessa. :)

Siitä sitten kärryteltiin taas loskan läpi autolle, suoritettiin voimailuharjoitukset ja ajettiin kotiin. Ei ollut onneksi tullut pikavoittoa, vaikka parkkikiekko unohtuikin. Kotiparkkipaikalla tuli vastaan alakerran kahden vilkkaan pojan äiti, joka näyttää aina tosi väsähtäneeltä. Tällä kertaa taisin itse näyttää ihan samalta... Kotona oli meille uuvahtaneille neuvolakävijöille sentään herkkua tarjolla: Pikkupöllölle pitkän pitkät päiväunet ja äidille suklaakeksejä!

Kuukauden päästä sitten taas uudestaan. Otin ajan klo 12, että saisi vähän väljyyttä aamutoimiin. Toisaalta olis erittäin kiva saada Isi taas mukaan neuvolaan, kun on uusi satsi rokotuksia luvassa. Saiskohan se pidettyä etäpäivän? Kiljurimpuilevan Pikkupöllön jalan paikallaan pitäminen tuntuu ainakin tämänpäiväisen perusteella taas ihan mahdottomalta haasteelta. Tai ylipäätään ei kyllä huvita lähteä minnekään vähään aikaan Pikkupöllön kanssa kahdestaan. Ei onneksi tarviikaan. Voi antaa hermojen, haiusten ja tärykalvojen toipua rauhassa. :) Kotona oleminen on oikeesti tosi ihanaa!