maanantai 19. syyskuuta 2011

Pikkupöllön pesä

Tässä hän nyt on: meidän oma suloinen poika! Virallinen nimi on ollut ihan syntymästä asti käytössä, mutta täällä blogin puolella häntä kutsuttakoon koodinimellä Pikkupöllö - kuvasta voinette päätellä lempinimen alkuperän... :)


Pikkupöllö on ollut ihan ensihetkistä asti todella tarkkaavainen vauva - jopa siinä määrin, ettei hän millään malttaisi laittaa silmiään kiinni, vaikka kuinka nukuttaisi. Ainakin hiukan pitää toisen silmän raosta kurkata, onko maailma vielä samannäköinen kuin sekunti sitten. :D Siksipä en oo tänne bloginkaan puolelle paljon ehtinyt kirjoitella, kun päivisin meillä ei tykätä nukkua oikeastaan kuin sylissä. Öisin taas nukutaan ihan luksuspitkiä pätkiä. Parempi näin päin... Ja ah, miten mahtavaa onkaan nukkua untuvapeiton alla! Kuumailu ja nihkeys loppui kuin seinään jo sairaalassa. Se olikin selkeästi tuo lämminverinen Pikkupöllö, joka siellä mahassa kuumensi vilukissa-äitiään. :)

Ensimmäiset päivät Pikkupöllön kotipesässä olivat aika hektisiä. Vaikka sitä oli mielestään valmistautunut vauvan kotiutumiseen huolellisesti, niin kaiken sai käytännössä järjestää uusiksi. Pienistä vauvanvaatteista piti perata käyttöön vain ne ihan pienimmät, hoitopiste siirtää vessaan ja kaivaa tuttipullot käyttöön. Yritettiin ensin antaa lisämaitoa hörppyyttämällä, mutta vauva nieli samalla niin paljon ilmaa, että siirryttiin hyvin pian pulloruokintaan. Omat rinnat olivat niin arat, että pistin miehen rintapumppuostoksille ja omakin maito tarjottiin siis pullosta kivuliaimpina hetkinä. Maito nousi hyvin, mutta tuskaisa imetys otti päähän.

Ilmavaivat pitivät vauvaa hereillä kahtena ensimmäisenä yönä. Siinä sitä sitten katsottiin vauvaa hytkyttäessä MM-yleisurheilun 50 kilometrin kävelyä ja maratonia aamuyöstä silmät ristissä. :) Sairaalapäivien jäljiltä univelkaa oli paljon, ja päivätorkuista huolimatta olo oli todella tööt. Kotiuduttiin siis perjantaina, ja sunnuntai-iltana olin jo aivan raato. Yritin viimeisillä järjenhivenillä tehdä listaa, mitä seuraavana aamuna piti ottaa neuvolaan mukaan. Kumma kyllä, kaikki tarvittava löytyi kassista neuvolassa.

Neuvolassa ei mitattu ensimmäisellä kerralla kuin paino ja päänympärys. Paino oli noussut kolmessa päivässä yli 300 grammaa. Normaalisti nousee kuulemma 20 grammaa päivässä...! Neuvolantäti ehdottikin, että voitaisiin alkaa luopua lisämaidosta. Oltiin tosiaan tarjottu sitä aika ahkerasti, kun sairaalassa korostivat, että päästävät meidät kotiin VAIN sillä ehdolla, että annamme vauvalle lisämaitoa. Ja eipä me sitä hamuamista ja kitinää oikein millään muulla saatu loppumaan. Vaan nytpä kaivoimme neuvolantädin luvalla hoitolaukusta salaisen aseen: tutin! Pikkupöllö nukkui autuaan tyytyväisenä koko matkan neuvolasta kotiin tutti suussaan. :)

Siitä se arki onkin sitten lähtenyt lutviutumaan. Huomenna Pikkupöllö täyttää jo kolme viikkoa. Mies piti puoltoista viikkoa kesälomia, mutta varsinaiset isyyslomat sitten joskus myöhemmin. Ihan hyvin ollaan täällä kaksistaan päivisin pärjätty. Onhan se tosin aika rasittavaa, ettei oikein meinaa päästä itse pesulle eikä syömään, kun vauva viihtyy vain sylissä. Tuurilla se simahtaa niin sikeille päiväunille, että sen saa laskettua sänkyyn ja mä pääsen tänne blogiin asti kirjoittelemaan... Kantorepussa saa onneksi puuhasteltua jotain kädet vapaanakin.

Imetys sujuu nyt suhteellisen kivuttomasti - joinain iltoina ollaan vielä tarvittu tilkka lisämaitoa. Viikko sitten neuvolassa Pikkupöllöllä oli painoa 4150 grammaa ja pituutta jo yli 54 senttiä. Kasvu on siis hyvällä mallilla. :) Päivisin kestovaippaillaan, vaikka pissan määrä on kyllä aivan tajuton. Pikkupöllö on myös erikoistunut hoitopöydälle pissaamiseen... Kakkaa ja pukluakin riittää, että täällä ollaan jo hyvää vauhtia muuntumassa semmoiseksi kliseiseksi nuhruiseksi kotiäidiksi, jolla on vaatteet erinäisissä eritteissä. :D

No niin... nyt Pikkupöllö alkaa taas heräillä. Kuulemisiin!

tiistai 13. syyskuuta 2011

Osastoelämää

No niin, vauva tainnutettu taas päiväunille - aika jatkaa tarinaa... :)

Vaikka synnytystä oli vaikea kuvitella etukäteen, sen jälkeisiä päiviä en olisi millään osannut arvata sellaisiksi kuin ne todellisuudessa olivat. Jotenkin sitä ajatteli, että sitten ollaan pari helppoa päivää siellä sairaalassa - ruoka tulee tarjottimella eteen ja sitä rataa. Juu, no ruoka tuli kyllä valmiina, mutta helppo ei olisi se adjektiivi, jolla sairaalapäiviä muuten kuvaisin...

Jo heti ensimmäinen yö antoi viitteitä siitä, mitä tuleman pitää. Olin tosiaan kaksin vauvan kanssa, kun perhehuonetta ei ollut vapaana. Saatiin kuitenkin onneksi olla itsekseen huoneessa koko yö. Niin... tai itsekseen ja itsekseen. Tehokas yökätilö pomppasi huoneessa vähän väliä pakottamassa mua pissalle. Sitten se huhuili vessan oven takana minuutin välein mun pyörtymistä peläten: mikä olo? mikä olo? Ihan hyvä, kiitos kysymästä. Pissaaminen oli tosin aika... hmmm... suoritus neljän katetrointikerran jäljiltä.

Kätilö myös seuraili koko yön kohdun supistumista painelemalla aiemmasta murjomisesta kipeytynyttä mahaani. Uuuh!! Vauvasta tehtiin hengityslaskentaa, keltaisuustestiä ja sen sellaista. Käytännössä kätilö siis ravasi huoneessa suunnilleen tunnin välein koko yön. Yritä siinä sitten nukkua - etenkin, kun vauva oli vieressä paidan alla tai kapalossa ja oma nukkumisasento oli yhtä rento kuin antiikin ajan patsaalla. Reidet oli jo ponnistusvaiheen jälijiltä aivan hapoilla... Onneksi olin niin todella, todella väsynyt, että sain kuin sainkin jonkin verran unta kasaan.

Aamulla totesin, että sairaalasängystä on ihan äärettömän vaikea päästä pois, kun pitää varoa tikkejä, koettaa olla lorisematta siteen ohi sängylle ja ylipäätään kaikki lihakset hauiksia myöten ovat aivan poikki. Siispä päätinkin miehen saavuttua ryhtyä vessakäyntejä lukuunottamatta täysin sänkypotilaaksi. Mies toi mulle ruokatarjottimet, nosti aina vauvan toiselle puolelle sänkyä imetettäväksi ja vaihtoi vauvan vaipat (näyttävä pissasuihku yllätti pahaa-aavistamattoman isin jo heti kolmannen vaipan kohdalla... :). Vaipanvaihto ja pepun pesu olikin ainut asia, joka meille opetettiin ensimmäisenä sairaalapäivänä. Persoonallisen huolettoman päiväkätilömme mukaan ensimmäinen päivä oli rauhoitettava vauvaan tutustumiseen.

Päivä olikin tosi rauhallinen - ainut isompi tapaus oli, kun vauvasta otettiin verinäyte lapsivesi-infektioiden varalta. Ekasta lapsivesilirauksesta kun oli mennyt se yli 18 tuntia vauvan syntymään. Näyte otettiin kantapäästä ja sitä varten vauvan jalkoja piti lämmittää lämpöpussilla puolisen tuntia. Itse näytteenoton ajan vauvaa hämättiin ruuttaamalla sokeriliuosta suuhun. Hyvin näytti maistuvan. :) Päivän rauhallisuus kyllä kostautui sitten myöhemmin...

Iloinen uutinen oli se, että asuttamastamme kahden hengen huoneesta tehtiin meille perhehuone lopuiksi öiksi. Mies sai siis jäädä palvelijaksemme sairaalaan. :) Ensimmäisen päivän iltana saimme jo ensimmäiset vieraammekin, kun minun vanhemmat ja sisarukset sekä miehen äiti tulivat ihastelemaan pikkuista peikkoamme. Vauva nukkui vieraskoreasti koko tunnin...

Tehokas yökätilö suuntasi energiansa tällä kertaa imetysväleihin ja käski pistää herätyksiä kännykkään kolmen tunnin välein. Niitä ei kyllä tarvittu, koska nälkäinen herätys kajahti aina sitä ennen. Ja sitten se söi kolme tuntia putkeen. Ja ei sitä ylipäätään oltu kauhean hyvässä unessa, kun naapurihuoneissa rääyttiin aina eri tahtiin kuin meillä... Imetys oli alkanut sattua todenteolla jo aiemmin illalla, ja Lansinoh-rasvauksen lisäksi kokeilin yöllä rintakumia. Vauva vaan ei tuntunut oikein tajuavan, miten siitä imetään. Eikä kipukaan hellittänyt. Yö ei siis ollut kauhean mahtava...

Kello piti laittaa soimaan myös puoli seitsemäksi, koska seitsemältä vauvaa rei'itettiin taas kantapäästä. Tällä kertaa otettiin kontrollinäyte vauvan veriryhmästä. Napanuorasta otettu näyte oli antanut täsmälleen saman veriryhmän kuin minulla on. Sokeri ei hämännyt aivan yhtä hyvin kuin edellisenä päivänä... Aamulla yökätilö huomasi myös, että vauva oli aika kuuma. Punnitus osoitti, että paino oli tippunut syntymäpainosta 300 grammaa, mikä prosenttiosuutena ylitti jonkun hälytysrajan. Lääkäri määräsikin vauvalle annettavaksi lisämaitoa - korviketta siis. Rikki imetyt rintaparkani olivat päätöksestä enemmän kuin iloissaan. :) Mieskin sai nauttia mukavista hörppyytyshetkistä vauvan kanssa. Kivempaa isille, kun ei joudu aina vaan huudattamaan vauvaa. :)

Aamupäivällä opettelimme vauvan aamu/iltapesua ja kylvetystä kätilöharjoittelijan johdolla. Aika pian tuli kommentti, että napatynkä vähän haiskahtaa - sitä voisi puhdistaa ronskimmalla otteella. Me sitten hölmistyneenä katsottiin toisiamme - öööö.... ei meille ole vielä näytetty sitä napatyngän puhdistusta...!? Kätilöharjoittelijan ilmeestä pystyi päättelemään, että personaallinen päiväkätilömme oli selkeästi skipannut edellisenä päivänä joitain olennaisia päiväohjelmaan kuuluneita opetustuokioita "rauhoittaakseen" päivämme. No, nyt ne tuli sitten opittua. Syöttöpunnitukset ynnä muut. Ehkä. Tai voihan olla, että vieläkin jäi jotain tiedonmurusia puuttumaan...

Jos nukahtaminen yöllä oli vaikeaa, se oli päivällä aivan mahdotonta. Käytävillä mekasti isosisaruksia ja kälättäviä kätilöitä, ja aina tuntui olevan ruoka-aika. Tai sitten piti taas testata vauvasta yhtä sun toista. Korvatulpilla sain hiukan torkuttua. En siis ollut ihan parhaassa mielentilassa, kun miehen isä pelmahti vierailulle kolme varttia etuajassa... Saimme muitakin sukulaisvieraita, mutta he saapuivat kiltisti vierailuajan puitteissa. Vauva nukkui taas kuin tukki koko tunnin...

Iltasella se persoonallinen päiväkätilömme tuli näyttämään erilaisia vauvan käsittelyasentoja. Muutama hyödyllinen sieltä jäikin mieleen. Täti sepusti kyllä kaikkea sellaisella vauhdilla, ihasteli vauvaa maasta taivaisiin ja pomppi asiasta toiseen, että oltiin aina hänen käyntinsä jälkeen ihan pökertyneitä... :) Varsinkin kun hänen antamansa ohjeet olivat usein ristiriidassa muiden kätilöiden ohjeiden kanssa. Ylipäätään ihmettelimme, että eikö näitä vauvanhoito-ohjeita ole edes sairaalatasolla standardoitu mitenkään, kun kaikilta kätilöiltä sai aina eri vastauksen...

Yö sujui hyvin lisämaidon ja korvatulppien avulla. Aamulla pääsimme pian lastenlääkärin lähtötarkastukseen. Se oli aika hurjaa katsottavaa! Mummolasein varustautunut mamma väänteli, koputteli ja retuutti vauvaa, mutta sokeriliuoksen avulla sekin sujui suuremmitta huudoitta. Saimme puhtaat paperit - painokin oli vakiintunut. Meille esitettiin toive, että olisi kiva, jos pääsisitte jo lounaan jälkeen lähtemään, että saavat huoneen vapaaksi. Ah, vapaus häämötti!!

Paitsi että ei häämöttänytkään. Meillä oli jo kaikki pakattuna ja olin menossa vaihtamaan vaatteet, kun kätilö tuli ilmoittamaan, että valitettavasti sitä edellisenä päivänä otetun veriryhmän kontrollinäytteen vastausta ei ollutkaan vielä tullut. Että he eivät voi päästää lähtemään sitä ennen. Kun minä voin tarvita vasta-ainepistoksen, jos vauva onkin Rh-positiivinen. Aaaargh!! Taas tätä samaa Rh-tekijäjuttua!! Minä olen miinus ja mies on miinus, niin vauvakin on miinus!!

Sitä vastausta sitten odoteltiin ja odoteltiin - kunnes puoli neljän maissa saimme vihdoin luvan lähteä kotiin siitä huolimatta. VIHDOIN!!! Ei enää nitisevästä sairaalasängystä könyämistä, verkkovaippa-alkkareissa taapertamista ja jatkuvaa epätietoisuutta, että mitäköhän tapahtuu seuraavaksi ja koska. Jos oli vauvan syntymä mahtava hetki, niin lähes yhtä mahtavaa oli kantaa vauva turvakaukalossa oman kotikynnyksen yli! Oma rauha, oma perhe! Vihdoin!

Nyt onnellista kotieloa on takana jo puolitoista viikkoa - siitä lisää ehkäpä huomenna.

maanantai 12. syyskuuta 2011

Häätö tuli!

No niin, täällä taas - onnellisesti kahtena kappaleena. :) Tuntuu vaan, että vuorokaudet ovat kutistuneet neljäsosaan entisestä... Jotenkin ei ehdi tehdä mitään, vaikka vauva nukkuukin paljon. Tästä tulee siis varmaan pitkä jatkokertomus... sen verran paljon on asiaa... :)

Aloitetaanpa ihan alusta. Tasan kaksi viikkoa sitten maanantaina (rv 41+5) mulla oli siis äitiyspoliklinikalla yliaikaiskontrolli heti aamusta. Siellä otettiin syke- ja supistuskäyrää puolisen tuntia, jonka jälkeen lääkäri tutki ja ultrasi. Vaikka muuten kaikki näytti olevan ihan todella mainiosti, lääkäriä mietitytti yksi pieni notkahdus vauvan sykekäyrässä. Sain siis passituksen synnytysosastolle "pitkään käyrään". Makoilin siellä kaksi tuntia vauvan sykekäyrää ja omaa supistuskäyrää tuijottaen. Se oli varsin valaisevaa - ainakin supistusten osalta. Sisätutkimus laittoi ilmeisesti niihin vauhtia, sillä niitä alkoi piirtyä paperille tasaisesti kymmenen minuutin välein. Aloin jopa oppia tunnistamaan supistuksen semmoisesta hetken kestävästä "veri pakkautuu päähän" -olosta - muuten en tuntenut niitä edelleenkään mitenkään. Ilman sitä käyrää en varmaan olisi silloinkaan vielä tunnistanut niitä supistuksiksi, vaikka samantyyppistä oloa oli ollut jo kotona muutamana päivänä.

Pitkässä käyrässä ei näkynyt mitään sykenotkahduksia, mutta lääkäri oli silti sitä mieltä, että kun kerran ollaan jo näin myöhäisillä viikoilla, niin käynnistetään silti. Vauvan painoarvio oli ultralla siinä hippasen alle 3,9 kilon tuntumassa, joten siitä ei sinänsä tarvinnut murehtia. Kohdunkaulaa oli jäljellä vielä pari senttiä ja kohdunsuu oli sormelle auki - aika sama tilanne siis kuin silloin viikolla 37 synnytystapa-arviossa. Lapsenhäätömetodiksi valikoituikin Cytotec-muruset, joilla kohdunkaulaa koetettiin saada lyhenemään.

Mut otettiinkin siis samalta reissulta sisään raskaana olevien osastolle. Ihanaiset sairaalavaatteet ylle, herkullista sairaalaruokaa napaan, taas kiinni käyrälaitteeseen ja sitten puoli kolmen maissa laitettiin ensimmäinen murunen kohdunsuulle. Täytyy myöntää, että olin hiukan skeptinen Cytotec-murusen tehovoimasta, kun silloin tuulimunaraskauden tyhjennykseen niitä piti kotona laittaa ihan kokonainen ja muistaakseni useampia kerralla - eikä vaikutus ollut järin räjähtävä silloinkaan. No, eipä se murunen mitään muutosta tuonutkaan. Supistuksia tuli kyllä edelleen ihan säännöllisesti, mutta ei kipeitä.

Samassa huoneessa oli tuskaisesta ihottumasta kärsivä kaksosten odottaja, jonka huokailu alkoi hiukan ahdistaa muakin. Totesin jo siinä vaiheessa, että tää sairaalassa olo on ihan syvältä... Alkoi lehtien lukeminenkin jo tökkiä. Onneksi lääkäri oli niin kiltti, että laittoi vielä puoli seitsemän maissa toisen Cytotec-murusen. Päiväkätilö oli jo ehtinyt pelotella, että kuuden jälkeen ei enää käynnistellä ennen kuin aamulla...

Toisella murusella supistukset lähtivät tihenemään. Niitä tuli viiden minuutin välein, mutta vieläkään ei tuntunut kipua. Mies tuli iltasella tuomaan mun sairaalakassin ja pitämään hiukan seuraa. Klo 21 jälkeen osastolle ei saa jäädä hengaamaan, joten mies lähti kotiin ja minä kömmin nukkumaan. Vähän meinasi pukata itkua, kun mietin, että jos kivut alkavat yöllä, niin oon siellä ihan yksin. Niin... tai se huokaileva huonetoveri seurana. Onneksi korvatulpat on keksitty.

Ja niin sitten heräsinkin vähän yli yhdeltä yöllä siihen, että alaselässä oli alkanut hiukan jomotella supistusten tahtiin. Kävin vessassa ja sieltä sänkyyn palattuani siteeseen lorahti vaaleanpunaista lapsivettä ja limatulppaa. Möngin takaisin ylös ilmoittamaan asiasta yökätilölle. Siitäpä alkoikin sitten piina - ja virallinen ajanlasku synnytyksen kestolle.

Yökätilöllä oli juuri toinen (tuskaisa) asiakas suuntaamassa alakerran synnytyssaliin. Jouduin siis odottelemaan hänen paluutaan puolisen tuntia. Sillä välin supistukset lähtivät voimistumaan. Yritin pitää itseäni liikkeessä käyskentelemällä osastoa ympäriinsä. Yökätilö kytki mut taas vaihteeksi käyrälle palattuaan. Ei enää tuntunut mitenkään mukavalta maata siinä yksikseen puolta tuntia paikoillaan. Se oli jotensakin omituinen täti muutenkin. Ei meinannut uskoa, että se oli lapsivettä, mitä multa oli lorahtanut. Onneksi sen tikkutestiin sitten piirtyi kuin piirtyikin toinen viiva. Kohdunsuu oli kolme senttiä auki.

Käyrältä päästyä supistusten väli oli jo todella tiheä ja olo tuskaisa. Yökätilö ehdotti, että menen lämpimään suihkuun jumppapallon kanssa. No, menin, mutta palelin pallon päällä niin pahasti, ettei siitä sitten mitään helpotusta ollut. Yksikseni kalisin siellä ehkä puoli tuntia. Suihkun jälkeen kävin jääkaapilla tankkaamassa vähän mehukeittoa ja sitten marssin ilmoittamaan yökätilölle, että nyt ei enää mikään auta. Asteikolla 0-10, kipu oli jo sellaista 7-8 luokkaa. Että pääsiskö sitä sinne alakertaan. Ei... ei tietenkään. Vaan taas piti maata puoli tuntia käyräiltävänä. Tässä vaiheessa meinasi alkaa hermo pettää. Supistuksia tuli käytännössä ihan peräkanaa ja sellaista synnytysoppaiden hehkuttamaa kivutonta lepäilyhetkeä supistusten välissä ei ollut laisinkaan. Yritin miettiä hiekkarannalla makoilua, mutta käytännössä odotin koko ajan kivunlievityksen hetkeä. Siihen tuntui vaan olevan kovin kauan.

Vihdoin varttia vaille viisi sain laitoin miehelle viestiä, että vois alkaa tulla sairaalaan päin. Pääsin siis alakertaan synnytyssaliin, jee! Sitä ennen piti tosin haalia kaikki omat tavarat mukaan huoneesta. Kaikenlaista sitä tuskaisen synnyttäjän odotetaan tekevän... No, selvisin sentään omin jaloin synnytyssaliin asti.

Synnytyssalin kätilö ehdotti, että kokeilisin ilokaasua. Sepäs se olikin hassua tavaraa. Hassua ja hankalaa. Sitä kun veti pään täyteen, niin oli kyllä hetken ihan tillintallin, mutta aika harvoin se hetki osui mitenkään yhteen sen kipuhuipun kanssa. Mulla supistukset tulivat niin peräkanaa, ettei hapen haukkaamiselle jäänyt oikein mitään järkevää rakoa. Ilmoitinkin hyvin pian, että epiduraali tänne kiitos - kaasusta ei ollut iloa. :)

Jossain tässä välissä mieskin oli saapunut synnytyssaliin. Mies ryhtyikin heti omatoimisesti hieromaan mun alaselkää supistusten aikana anestesialääkärin saapumista odotellessa. Kiitin mielessäni nerokkuuttani lainata miehelle kirjastosta sen "Isä syntymässä" -kirjan. :) Ei siitä hieromisesta varsinaisesti muuta apua ollut kuin että sai muuta ajateltavaa, mutta sekin oli jo paljon siinä vaiheessa. Ja mies tunsi varmasti itsensä hyödyllisemmäksi kuin jos olisi vain katsonut vierestä mun tuskaisuutta.

Sairaalan synnytyskertomuksen mukaan klo 6.15 saapui pelastus. Tai siinä vaiheessa sain siis epiduraalin. Puudutus ei todellakaan vaikuta ihan silmänräpäyksessä, joten käytännössä apu tuli noin varttia myöhemmin. Pelkäsin etukäteen, että epiduraalin laitto olisi epämukavaa, mutta siinä yleisessä epämukavuuden tilassa se ei tuntunut oikeastaan miltään. Kivuttomuus sen sijaan tuntui mahtavalta! Ainoastaan häntäluun tietämiltä tunsi supitustukset pienenä paineena. Sivuvaikutuksena ei ollut muuta kuin palelu - synnytyssalissa oli muutenkin ihan tosi kylmä. Vauvakin sai muuten tässä vaiheessa jo ensikontaktinsa julmaan maailmaan, kun sen sykettä alettiin seurata päähän tökättävällä anturilla mahanpäällisen anturin sijaan.

Aamun tulon tiesi siitä, että kätilöiden vuoro vaihtui. Meillä oli seurana mukava kätilöopiskelija ja häntä ohjaava kätilö, kummatkin suunnilleen samaa ikäluokkaa kuin minä. Pariin tuntiin ei sitten tapahtunutkaan ihmeempiä - torkuttiin kummatkin, mies ja minä. Kätilö(t) tarkisti kohdunsuun tilanteen vähän vaille yhdeksältä, ja masentavan vähän oli edistystä tapahtunut: viisi senttiä auki. Oksitosiinitiputus oli ollut päällä epiduraalista alkaen, mutta nyt sitä käännettiin asteen kovemmalle tehokkaampien supistusten toivossa. Istuskelin myös jonkun aikaa jumppapallon päällä avautumista edistääkseni. Aika hankalaa vaan liikkua yhtään mihinkään, kun oli niin monissa johdoissa kiinni ja lapsivettä lorahteli joka kerta sängystä noustessa...

Yhdeksän jälkeen tuli vastaan oikeastaan ensimmäinen yllätys. Myönnän, että synnytyskertomusten lukeminen jäi sittenkin vähän vähälle kaikelta valokuvapuuhastelulta h-hetkeä odotellessa, mutta en todellakaan ollut tajunnut, että epiduraalin pitää antaa hävitä ainakin osittain pois ennen kuin lisäsatsia voidaan antaa. Kun oksitosiinia lisättiin ja epiduraalin vaikutusaika alkoi muutenkin olla lopussa, supistukset iskivät taas kovina päälle ihan yhtäkkiä. Odottavan aika on piiiiitkä - tuntui ikuisuudelta ennen kuin kätilöopiskelija sai oikeat ainesosat ruiskuun ja ruutattua ne letkusta sisään. No, helpotus tuli sitten taas ennen kymmentä.

Torkkujen jälkeen kello näytti jo lähemmäs puoltapäivää, mutta kätilöllä ei ollut edistymisestä kovinkaan mahtavia uutisia: kuusi senttiä auki. Oksitosiinia laitettiin taas kovemmalle. Epiduraali oli saanut tässä vaiheessa virtsarakon jo niin puuduksiin, että pääsin kokemaan myös katetroinnin - jippii. Mistään lounaasta ei ollut toivoakaan - tässä vaiheessa mehukeittokin pääsi jo kiellettyjen listalle, jos jouduttaisiin nukutuspuuhiin.

Koska supistukset olivat edelleen tiheitä, mutta eivät tuntuneet tekevän työtään, lääkäri kävi asentamassa kohdunsisäisen supistusmittarin, jolla nähtiin supistusten todellinen teho. Tämä toimenpide ajoittui luonnollisesti taas siihen ajankohtaan, kun tulisesti kaipasin jo epiduraalin lisäannosta, joten kärvistelyksi meni jälleen. Yhdestä kolmeen olikin taas sitten rauhallista. Esitin pessimistisen veikkauksen, että kohdunsuu olisi auki seitsemän senttiä, mutta olikin jo kahdeksan. Kahdeksan oli kuitenkin vielä aika eri asia kuin kymmenen...

Tässä vaiheessa kutsuttiin taas lääkäri paikalle arvioimaan tilannetta. Lääkäri oli muuten synnytyspäivänäkin se sama, joka teki käynnistyspäätöksen edellisenä päivänä. Aika toimeliaan oloinen. :) Ei onneksi liian toimelias, sillä vaihtoehtoina olivat enää sektio tai neljäs ja viimeinen epiduraalikierros ja lääkäri kallistui sitten kuitenkin neljänteen yrityskierrokseen. Itse aloin olla jo niin kyllästynyt koko hommaan, että mulle oli siinä tilanteessa aika se ja sama...

Lääkärin tutkiessa supistukset olivat TAAS päässeet puskemaan epiduraalin läpi ja pahasti. Oli se kumma - vaikka miten aikaisin varoitti kätilöä, että nyt alkaa tuntua jotain, niin siitä kesti aina melkein tunnin, että sai lisäannoksen. No, neljän aikaan pääsi taas normaaliin olotilaan. Oksitosiinia laitettiin jälleen kerran kovemmalle tippumaan. Jostain syystä tämä neljäs epiduraalikierros ei muuten viluttanut yhtään niin paljon ja sain nukuttua oikein hyvin.

Olikin iloinen yllätys heräillä puoli kuuden aikaan ja kuulla kätilöltä, että kohdunsuu oli täysin auki ja vauvan pää tullut alaspäin "plus yksi" -puolelle. Sitten pitikin vain odotella, että epiduraali alkaisi haihtua ja paineentunne lisääntyä. Kätilö pyysi minua ensin ponnistelemaan omaan tahtiin pytynnäköisen tuolin (portatiivi?) päällä, josta siirryttiin sängylle kyljelleen ja siitä puoli-istuvaan asentoon. Vaikka supistukset alkoivat jälleen tuntua, mitään pakottavaa ponnistamisen tarvetta ei ollut. Supistuskipu ei myöskään tuntunut varsinaisesti kivulta, kun sitä sai ponnistaa pois. Jotenkin siis tuntui, että siinä vaan ähki ja ähki eikä mitään tapahtunut. Kätilö ja mies kyllä kannustivat kovasti. Kätilö kertoi näkevänsä jo päälaen - vauvalla oli kuulemma paksu tumma tukka. Jotensakin tuntui oudolta, että sieltä olisi tosiaan vauva tulossa...

Pidin silmiä kiinni koko ponnistusvaiheen ajan ja yritin metsästää sopivia supistuksia. Jostain syystä niitä tuli tosi harvakseltaan, vaikka oksitosiini oli tässä vaiheessa jo melkeinpä täysillä. Jossain vaiheessa kätilö kysyi, haluanko koskettaa vauvan päätä. No, en todellakaan halunnut! Halusin sen ulos sieltä! :D Tunti ponnistamista alkoi tulla täyteen ja väkisinkin väsy painaa. Väliliha leikattiin, ja imukuppisynnytyskin oli jo tosi lähellä. Jostain sitten kaivoin vielä viimeiset voimat, joilla pusersin pään ulos. Muu vauva tuli sitten seuraavalla ponnistuksella. Sieltä se meidän poika tuli maailmaan klo 19.39 punaisena, limaisena ja oi, niin suloisena takkutukkana! Painoa 3870 grammaa ja pituutta 52 senttiä. Raskausviikkoja sitten lopulta 41+6.

Synnytystä oli kestänyt jo yli 18 tuntia, mutta eipä se vieläkään ollut ohi. Jos ei ollut vauva halunnut luopua kodistaan suosiolla, niin ei halunnut istukkakaan. Vaikka vauva pääsi söpösti mun rinnalle ihokontaktiin, kätilö murjoi mun mahaa samalla oikein urakalla. Sitten kun vauva meni pesulle, murjonta sen kuin paheni. Kätilöitä hääri ympärillä varmaan viisi. Yksi tökkäsi pikkuvarpaaseen (auts!), nilkkaan ja päälaelle akupunktioneulojakin. :) Kun istukka ei vielä tunti vauvan syntymänkään jälkeen ollut tullut ulos, alettiin jo puhua mun nukuttamisesta. Onneksi se samainen toimelias lääkäri oli vielä töissä, pyysi ottamaan pään täyteen ilokaasua, painoi napakasti parilla sormella strategisesta kohdasta - ja plumps! Istukka oli ulkona. Huh-huh!

Vielä oli jäljellä haavojen tikkaaminen, ensi-imetys ja suihkussa käynti. Nyt ei sitten enää lorissutkaan lapsivettä pystyyn noustessa, mutta verta kylläkin. Verenhukaksi synnytyskertomukseen on merkitty 800 milliä - siihen nähden olo oli yllättävän vakaa. Palelin suihkussa kylläkin aivan mielettömästi -  varmaan nälälläkin oli osuutta asiaan. Kymmenen aikoihin saimme vihdoin kumpikin iltapalatarjottimet eteemme. Siitä siirryttiin vähitellen yläkertaan samaiselle osastolle kuin josta olin lähtenyt melkein vuorokausi sitten vielä vauva mahassa - tällä kertaa synnyttäneiden puolelle tosin. Perhehuonetta emme suureksi harmiksemme saaneet tälle ensimmäiselle yölle, joten tuoreen isän oli sitten puolenyön maissa lähdettävä kotiin ja jätettävä minut vauvan kanssa kaksin miettimään, että mitenköhän tämä nyt sitten oikein toimii... Mutta siitä lisää tarinan seuraavassa osassa. :)