Häätö tuli!

No niin, täällä taas - onnellisesti kahtena kappaleena. :) Tuntuu vaan, että vuorokaudet ovat kutistuneet neljäsosaan entisestä... Jotenkin ei ehdi tehdä mitään, vaikka vauva nukkuukin paljon. Tästä tulee siis varmaan pitkä jatkokertomus... sen verran paljon on asiaa... :)

Aloitetaanpa ihan alusta. Tasan kaksi viikkoa sitten maanantaina (rv 41+5) mulla oli siis äitiyspoliklinikalla yliaikaiskontrolli heti aamusta. Siellä otettiin syke- ja supistuskäyrää puolisen tuntia, jonka jälkeen lääkäri tutki ja ultrasi. Vaikka muuten kaikki näytti olevan ihan todella mainiosti, lääkäriä mietitytti yksi pieni notkahdus vauvan sykekäyrässä. Sain siis passituksen synnytysosastolle "pitkään käyrään". Makoilin siellä kaksi tuntia vauvan sykekäyrää ja omaa supistuskäyrää tuijottaen. Se oli varsin valaisevaa - ainakin supistusten osalta. Sisätutkimus laittoi ilmeisesti niihin vauhtia, sillä niitä alkoi piirtyä paperille tasaisesti kymmenen minuutin välein. Aloin jopa oppia tunnistamaan supistuksen semmoisesta hetken kestävästä "veri pakkautuu päähän" -olosta - muuten en tuntenut niitä edelleenkään mitenkään. Ilman sitä käyrää en varmaan olisi silloinkaan vielä tunnistanut niitä supistuksiksi, vaikka samantyyppistä oloa oli ollut jo kotona muutamana päivänä.

Pitkässä käyrässä ei näkynyt mitään sykenotkahduksia, mutta lääkäri oli silti sitä mieltä, että kun kerran ollaan jo näin myöhäisillä viikoilla, niin käynnistetään silti. Vauvan painoarvio oli ultralla siinä hippasen alle 3,9 kilon tuntumassa, joten siitä ei sinänsä tarvinnut murehtia. Kohdunkaulaa oli jäljellä vielä pari senttiä ja kohdunsuu oli sormelle auki - aika sama tilanne siis kuin silloin viikolla 37 synnytystapa-arviossa. Lapsenhäätömetodiksi valikoituikin Cytotec-muruset, joilla kohdunkaulaa koetettiin saada lyhenemään.

Mut otettiinkin siis samalta reissulta sisään raskaana olevien osastolle. Ihanaiset sairaalavaatteet ylle, herkullista sairaalaruokaa napaan, taas kiinni käyrälaitteeseen ja sitten puoli kolmen maissa laitettiin ensimmäinen murunen kohdunsuulle. Täytyy myöntää, että olin hiukan skeptinen Cytotec-murusen tehovoimasta, kun silloin tuulimunaraskauden tyhjennykseen niitä piti kotona laittaa ihan kokonainen ja muistaakseni useampia kerralla - eikä vaikutus ollut järin räjähtävä silloinkaan. No, eipä se murunen mitään muutosta tuonutkaan. Supistuksia tuli kyllä edelleen ihan säännöllisesti, mutta ei kipeitä.

Samassa huoneessa oli tuskaisesta ihottumasta kärsivä kaksosten odottaja, jonka huokailu alkoi hiukan ahdistaa muakin. Totesin jo siinä vaiheessa, että tää sairaalassa olo on ihan syvältä... Alkoi lehtien lukeminenkin jo tökkiä. Onneksi lääkäri oli niin kiltti, että laittoi vielä puoli seitsemän maissa toisen Cytotec-murusen. Päiväkätilö oli jo ehtinyt pelotella, että kuuden jälkeen ei enää käynnistellä ennen kuin aamulla...

Toisella murusella supistukset lähtivät tihenemään. Niitä tuli viiden minuutin välein, mutta vieläkään ei tuntunut kipua. Mies tuli iltasella tuomaan mun sairaalakassin ja pitämään hiukan seuraa. Klo 21 jälkeen osastolle ei saa jäädä hengaamaan, joten mies lähti kotiin ja minä kömmin nukkumaan. Vähän meinasi pukata itkua, kun mietin, että jos kivut alkavat yöllä, niin oon siellä ihan yksin. Niin... tai se huokaileva huonetoveri seurana. Onneksi korvatulpat on keksitty.

Ja niin sitten heräsinkin vähän yli yhdeltä yöllä siihen, että alaselässä oli alkanut hiukan jomotella supistusten tahtiin. Kävin vessassa ja sieltä sänkyyn palattuani siteeseen lorahti vaaleanpunaista lapsivettä ja limatulppaa. Möngin takaisin ylös ilmoittamaan asiasta yökätilölle. Siitäpä alkoikin sitten piina - ja virallinen ajanlasku synnytyksen kestolle.

Yökätilöllä oli juuri toinen (tuskaisa) asiakas suuntaamassa alakerran synnytyssaliin. Jouduin siis odottelemaan hänen paluutaan puolisen tuntia. Sillä välin supistukset lähtivät voimistumaan. Yritin pitää itseäni liikkeessä käyskentelemällä osastoa ympäriinsä. Yökätilö kytki mut taas vaihteeksi käyrälle palattuaan. Ei enää tuntunut mitenkään mukavalta maata siinä yksikseen puolta tuntia paikoillaan. Se oli jotensakin omituinen täti muutenkin. Ei meinannut uskoa, että se oli lapsivettä, mitä multa oli lorahtanut. Onneksi sen tikkutestiin sitten piirtyi kuin piirtyikin toinen viiva. Kohdunsuu oli kolme senttiä auki.

Käyrältä päästyä supistusten väli oli jo todella tiheä ja olo tuskaisa. Yökätilö ehdotti, että menen lämpimään suihkuun jumppapallon kanssa. No, menin, mutta palelin pallon päällä niin pahasti, ettei siitä sitten mitään helpotusta ollut. Yksikseni kalisin siellä ehkä puoli tuntia. Suihkun jälkeen kävin jääkaapilla tankkaamassa vähän mehukeittoa ja sitten marssin ilmoittamaan yökätilölle, että nyt ei enää mikään auta. Asteikolla 0-10, kipu oli jo sellaista 7-8 luokkaa. Että pääsiskö sitä sinne alakertaan. Ei... ei tietenkään. Vaan taas piti maata puoli tuntia käyräiltävänä. Tässä vaiheessa meinasi alkaa hermo pettää. Supistuksia tuli käytännössä ihan peräkanaa ja sellaista synnytysoppaiden hehkuttamaa kivutonta lepäilyhetkeä supistusten välissä ei ollut laisinkaan. Yritin miettiä hiekkarannalla makoilua, mutta käytännössä odotin koko ajan kivunlievityksen hetkeä. Siihen tuntui vaan olevan kovin kauan.

Vihdoin varttia vaille viisi sain laitoin miehelle viestiä, että vois alkaa tulla sairaalaan päin. Pääsin siis alakertaan synnytyssaliin, jee! Sitä ennen piti tosin haalia kaikki omat tavarat mukaan huoneesta. Kaikenlaista sitä tuskaisen synnyttäjän odotetaan tekevän... No, selvisin sentään omin jaloin synnytyssaliin asti.

Synnytyssalin kätilö ehdotti, että kokeilisin ilokaasua. Sepäs se olikin hassua tavaraa. Hassua ja hankalaa. Sitä kun veti pään täyteen, niin oli kyllä hetken ihan tillintallin, mutta aika harvoin se hetki osui mitenkään yhteen sen kipuhuipun kanssa. Mulla supistukset tulivat niin peräkanaa, ettei hapen haukkaamiselle jäänyt oikein mitään järkevää rakoa. Ilmoitinkin hyvin pian, että epiduraali tänne kiitos - kaasusta ei ollut iloa. :)

Jossain tässä välissä mieskin oli saapunut synnytyssaliin. Mies ryhtyikin heti omatoimisesti hieromaan mun alaselkää supistusten aikana anestesialääkärin saapumista odotellessa. Kiitin mielessäni nerokkuuttani lainata miehelle kirjastosta sen "Isä syntymässä" -kirjan. :) Ei siitä hieromisesta varsinaisesti muuta apua ollut kuin että sai muuta ajateltavaa, mutta sekin oli jo paljon siinä vaiheessa. Ja mies tunsi varmasti itsensä hyödyllisemmäksi kuin jos olisi vain katsonut vierestä mun tuskaisuutta.

Sairaalan synnytyskertomuksen mukaan klo 6.15 saapui pelastus. Tai siinä vaiheessa sain siis epiduraalin. Puudutus ei todellakaan vaikuta ihan silmänräpäyksessä, joten käytännössä apu tuli noin varttia myöhemmin. Pelkäsin etukäteen, että epiduraalin laitto olisi epämukavaa, mutta siinä yleisessä epämukavuuden tilassa se ei tuntunut oikeastaan miltään. Kivuttomuus sen sijaan tuntui mahtavalta! Ainoastaan häntäluun tietämiltä tunsi supitustukset pienenä paineena. Sivuvaikutuksena ei ollut muuta kuin palelu - synnytyssalissa oli muutenkin ihan tosi kylmä. Vauvakin sai muuten tässä vaiheessa jo ensikontaktinsa julmaan maailmaan, kun sen sykettä alettiin seurata päähän tökättävällä anturilla mahanpäällisen anturin sijaan.

Aamun tulon tiesi siitä, että kätilöiden vuoro vaihtui. Meillä oli seurana mukava kätilöopiskelija ja häntä ohjaava kätilö, kummatkin suunnilleen samaa ikäluokkaa kuin minä. Pariin tuntiin ei sitten tapahtunutkaan ihmeempiä - torkuttiin kummatkin, mies ja minä. Kätilö(t) tarkisti kohdunsuun tilanteen vähän vaille yhdeksältä, ja masentavan vähän oli edistystä tapahtunut: viisi senttiä auki. Oksitosiinitiputus oli ollut päällä epiduraalista alkaen, mutta nyt sitä käännettiin asteen kovemmalle tehokkaampien supistusten toivossa. Istuskelin myös jonkun aikaa jumppapallon päällä avautumista edistääkseni. Aika hankalaa vaan liikkua yhtään mihinkään, kun oli niin monissa johdoissa kiinni ja lapsivettä lorahteli joka kerta sängystä noustessa...

Yhdeksän jälkeen tuli vastaan oikeastaan ensimmäinen yllätys. Myönnän, että synnytyskertomusten lukeminen jäi sittenkin vähän vähälle kaikelta valokuvapuuhastelulta h-hetkeä odotellessa, mutta en todellakaan ollut tajunnut, että epiduraalin pitää antaa hävitä ainakin osittain pois ennen kuin lisäsatsia voidaan antaa. Kun oksitosiinia lisättiin ja epiduraalin vaikutusaika alkoi muutenkin olla lopussa, supistukset iskivät taas kovina päälle ihan yhtäkkiä. Odottavan aika on piiiiitkä - tuntui ikuisuudelta ennen kuin kätilöopiskelija sai oikeat ainesosat ruiskuun ja ruutattua ne letkusta sisään. No, helpotus tuli sitten taas ennen kymmentä.

Torkkujen jälkeen kello näytti jo lähemmäs puoltapäivää, mutta kätilöllä ei ollut edistymisestä kovinkaan mahtavia uutisia: kuusi senttiä auki. Oksitosiinia laitettiin taas kovemmalle. Epiduraali oli saanut tässä vaiheessa virtsarakon jo niin puuduksiin, että pääsin kokemaan myös katetroinnin - jippii. Mistään lounaasta ei ollut toivoakaan - tässä vaiheessa mehukeittokin pääsi jo kiellettyjen listalle, jos jouduttaisiin nukutuspuuhiin.

Koska supistukset olivat edelleen tiheitä, mutta eivät tuntuneet tekevän työtään, lääkäri kävi asentamassa kohdunsisäisen supistusmittarin, jolla nähtiin supistusten todellinen teho. Tämä toimenpide ajoittui luonnollisesti taas siihen ajankohtaan, kun tulisesti kaipasin jo epiduraalin lisäannosta, joten kärvistelyksi meni jälleen. Yhdestä kolmeen olikin taas sitten rauhallista. Esitin pessimistisen veikkauksen, että kohdunsuu olisi auki seitsemän senttiä, mutta olikin jo kahdeksan. Kahdeksan oli kuitenkin vielä aika eri asia kuin kymmenen...

Tässä vaiheessa kutsuttiin taas lääkäri paikalle arvioimaan tilannetta. Lääkäri oli muuten synnytyspäivänäkin se sama, joka teki käynnistyspäätöksen edellisenä päivänä. Aika toimeliaan oloinen. :) Ei onneksi liian toimelias, sillä vaihtoehtoina olivat enää sektio tai neljäs ja viimeinen epiduraalikierros ja lääkäri kallistui sitten kuitenkin neljänteen yrityskierrokseen. Itse aloin olla jo niin kyllästynyt koko hommaan, että mulle oli siinä tilanteessa aika se ja sama...

Lääkärin tutkiessa supistukset olivat TAAS päässeet puskemaan epiduraalin läpi ja pahasti. Oli se kumma - vaikka miten aikaisin varoitti kätilöä, että nyt alkaa tuntua jotain, niin siitä kesti aina melkein tunnin, että sai lisäannoksen. No, neljän aikaan pääsi taas normaaliin olotilaan. Oksitosiinia laitettiin jälleen kerran kovemmalle tippumaan. Jostain syystä tämä neljäs epiduraalikierros ei muuten viluttanut yhtään niin paljon ja sain nukuttua oikein hyvin.

Olikin iloinen yllätys heräillä puoli kuuden aikaan ja kuulla kätilöltä, että kohdunsuu oli täysin auki ja vauvan pää tullut alaspäin "plus yksi" -puolelle. Sitten pitikin vain odotella, että epiduraali alkaisi haihtua ja paineentunne lisääntyä. Kätilö pyysi minua ensin ponnistelemaan omaan tahtiin pytynnäköisen tuolin (portatiivi?) päällä, josta siirryttiin sängylle kyljelleen ja siitä puoli-istuvaan asentoon. Vaikka supistukset alkoivat jälleen tuntua, mitään pakottavaa ponnistamisen tarvetta ei ollut. Supistuskipu ei myöskään tuntunut varsinaisesti kivulta, kun sitä sai ponnistaa pois. Jotenkin siis tuntui, että siinä vaan ähki ja ähki eikä mitään tapahtunut. Kätilö ja mies kyllä kannustivat kovasti. Kätilö kertoi näkevänsä jo päälaen - vauvalla oli kuulemma paksu tumma tukka. Jotensakin tuntui oudolta, että sieltä olisi tosiaan vauva tulossa...

Pidin silmiä kiinni koko ponnistusvaiheen ajan ja yritin metsästää sopivia supistuksia. Jostain syystä niitä tuli tosi harvakseltaan, vaikka oksitosiini oli tässä vaiheessa jo melkeinpä täysillä. Jossain vaiheessa kätilö kysyi, haluanko koskettaa vauvan päätä. No, en todellakaan halunnut! Halusin sen ulos sieltä! :D Tunti ponnistamista alkoi tulla täyteen ja väkisinkin väsy painaa. Väliliha leikattiin, ja imukuppisynnytyskin oli jo tosi lähellä. Jostain sitten kaivoin vielä viimeiset voimat, joilla pusersin pään ulos. Muu vauva tuli sitten seuraavalla ponnistuksella. Sieltä se meidän poika tuli maailmaan klo 19.39 punaisena, limaisena ja oi, niin suloisena takkutukkana! Painoa 3870 grammaa ja pituutta 52 senttiä. Raskausviikkoja sitten lopulta 41+6.

Synnytystä oli kestänyt jo yli 18 tuntia, mutta eipä se vieläkään ollut ohi. Jos ei ollut vauva halunnut luopua kodistaan suosiolla, niin ei halunnut istukkakaan. Vaikka vauva pääsi söpösti mun rinnalle ihokontaktiin, kätilö murjoi mun mahaa samalla oikein urakalla. Sitten kun vauva meni pesulle, murjonta sen kuin paheni. Kätilöitä hääri ympärillä varmaan viisi. Yksi tökkäsi pikkuvarpaaseen (auts!), nilkkaan ja päälaelle akupunktioneulojakin. :) Kun istukka ei vielä tunti vauvan syntymänkään jälkeen ollut tullut ulos, alettiin jo puhua mun nukuttamisesta. Onneksi se samainen toimelias lääkäri oli vielä töissä, pyysi ottamaan pään täyteen ilokaasua, painoi napakasti parilla sormella strategisesta kohdasta - ja plumps! Istukka oli ulkona. Huh-huh!

Vielä oli jäljellä haavojen tikkaaminen, ensi-imetys ja suihkussa käynti. Nyt ei sitten enää lorissutkaan lapsivettä pystyyn noustessa, mutta verta kylläkin. Verenhukaksi synnytyskertomukseen on merkitty 800 milliä - siihen nähden olo oli yllättävän vakaa. Palelin suihkussa kylläkin aivan mielettömästi -  varmaan nälälläkin oli osuutta asiaan. Kymmenen aikoihin saimme vihdoin kumpikin iltapalatarjottimet eteemme. Siitä siirryttiin vähitellen yläkertaan samaiselle osastolle kuin josta olin lähtenyt melkein vuorokausi sitten vielä vauva mahassa - tällä kertaa synnyttäneiden puolelle tosin. Perhehuonetta emme suureksi harmiksemme saaneet tälle ensimmäiselle yölle, joten tuoreen isän oli sitten puolenyön maissa lähdettävä kotiin ja jätettävä minut vauvan kanssa kaksin miettimään, että mitenköhän tämä nyt sitten oikein toimii... Mutta siitä lisää tarinan seuraavassa osassa. :)