Osastoelämää

No niin, vauva tainnutettu taas päiväunille - aika jatkaa tarinaa... :)

Vaikka synnytystä oli vaikea kuvitella etukäteen, sen jälkeisiä päiviä en olisi millään osannut arvata sellaisiksi kuin ne todellisuudessa olivat. Jotenkin sitä ajatteli, että sitten ollaan pari helppoa päivää siellä sairaalassa - ruoka tulee tarjottimella eteen ja sitä rataa. Juu, no ruoka tuli kyllä valmiina, mutta helppo ei olisi se adjektiivi, jolla sairaalapäiviä muuten kuvaisin...

Jo heti ensimmäinen yö antoi viitteitä siitä, mitä tuleman pitää. Olin tosiaan kaksin vauvan kanssa, kun perhehuonetta ei ollut vapaana. Saatiin kuitenkin onneksi olla itsekseen huoneessa koko yö. Niin... tai itsekseen ja itsekseen. Tehokas yökätilö pomppasi huoneessa vähän väliä pakottamassa mua pissalle. Sitten se huhuili vessan oven takana minuutin välein mun pyörtymistä peläten: mikä olo? mikä olo? Ihan hyvä, kiitos kysymästä. Pissaaminen oli tosin aika... hmmm... suoritus neljän katetrointikerran jäljiltä.

Kätilö myös seuraili koko yön kohdun supistumista painelemalla aiemmasta murjomisesta kipeytynyttä mahaani. Uuuh!! Vauvasta tehtiin hengityslaskentaa, keltaisuustestiä ja sen sellaista. Käytännössä kätilö siis ravasi huoneessa suunnilleen tunnin välein koko yön. Yritä siinä sitten nukkua - etenkin, kun vauva oli vieressä paidan alla tai kapalossa ja oma nukkumisasento oli yhtä rento kuin antiikin ajan patsaalla. Reidet oli jo ponnistusvaiheen jälijiltä aivan hapoilla... Onneksi olin niin todella, todella väsynyt, että sain kuin sainkin jonkin verran unta kasaan.

Aamulla totesin, että sairaalasängystä on ihan äärettömän vaikea päästä pois, kun pitää varoa tikkejä, koettaa olla lorisematta siteen ohi sängylle ja ylipäätään kaikki lihakset hauiksia myöten ovat aivan poikki. Siispä päätinkin miehen saavuttua ryhtyä vessakäyntejä lukuunottamatta täysin sänkypotilaaksi. Mies toi mulle ruokatarjottimet, nosti aina vauvan toiselle puolelle sänkyä imetettäväksi ja vaihtoi vauvan vaipat (näyttävä pissasuihku yllätti pahaa-aavistamattoman isin jo heti kolmannen vaipan kohdalla... :). Vaipanvaihto ja pepun pesu olikin ainut asia, joka meille opetettiin ensimmäisenä sairaalapäivänä. Persoonallisen huolettoman päiväkätilömme mukaan ensimmäinen päivä oli rauhoitettava vauvaan tutustumiseen.

Päivä olikin tosi rauhallinen - ainut isompi tapaus oli, kun vauvasta otettiin verinäyte lapsivesi-infektioiden varalta. Ekasta lapsivesilirauksesta kun oli mennyt se yli 18 tuntia vauvan syntymään. Näyte otettiin kantapäästä ja sitä varten vauvan jalkoja piti lämmittää lämpöpussilla puolisen tuntia. Itse näytteenoton ajan vauvaa hämättiin ruuttaamalla sokeriliuosta suuhun. Hyvin näytti maistuvan. :) Päivän rauhallisuus kyllä kostautui sitten myöhemmin...

Iloinen uutinen oli se, että asuttamastamme kahden hengen huoneesta tehtiin meille perhehuone lopuiksi öiksi. Mies sai siis jäädä palvelijaksemme sairaalaan. :) Ensimmäisen päivän iltana saimme jo ensimmäiset vieraammekin, kun minun vanhemmat ja sisarukset sekä miehen äiti tulivat ihastelemaan pikkuista peikkoamme. Vauva nukkui vieraskoreasti koko tunnin...

Tehokas yökätilö suuntasi energiansa tällä kertaa imetysväleihin ja käski pistää herätyksiä kännykkään kolmen tunnin välein. Niitä ei kyllä tarvittu, koska nälkäinen herätys kajahti aina sitä ennen. Ja sitten se söi kolme tuntia putkeen. Ja ei sitä ylipäätään oltu kauhean hyvässä unessa, kun naapurihuoneissa rääyttiin aina eri tahtiin kuin meillä... Imetys oli alkanut sattua todenteolla jo aiemmin illalla, ja Lansinoh-rasvauksen lisäksi kokeilin yöllä rintakumia. Vauva vaan ei tuntunut oikein tajuavan, miten siitä imetään. Eikä kipukaan hellittänyt. Yö ei siis ollut kauhean mahtava...

Kello piti laittaa soimaan myös puoli seitsemäksi, koska seitsemältä vauvaa rei'itettiin taas kantapäästä. Tällä kertaa otettiin kontrollinäyte vauvan veriryhmästä. Napanuorasta otettu näyte oli antanut täsmälleen saman veriryhmän kuin minulla on. Sokeri ei hämännyt aivan yhtä hyvin kuin edellisenä päivänä... Aamulla yökätilö huomasi myös, että vauva oli aika kuuma. Punnitus osoitti, että paino oli tippunut syntymäpainosta 300 grammaa, mikä prosenttiosuutena ylitti jonkun hälytysrajan. Lääkäri määräsikin vauvalle annettavaksi lisämaitoa - korviketta siis. Rikki imetyt rintaparkani olivat päätöksestä enemmän kuin iloissaan. :) Mieskin sai nauttia mukavista hörppyytyshetkistä vauvan kanssa. Kivempaa isille, kun ei joudu aina vaan huudattamaan vauvaa. :)

Aamupäivällä opettelimme vauvan aamu/iltapesua ja kylvetystä kätilöharjoittelijan johdolla. Aika pian tuli kommentti, että napatynkä vähän haiskahtaa - sitä voisi puhdistaa ronskimmalla otteella. Me sitten hölmistyneenä katsottiin toisiamme - öööö.... ei meille ole vielä näytetty sitä napatyngän puhdistusta...!? Kätilöharjoittelijan ilmeestä pystyi päättelemään, että personaallinen päiväkätilömme oli selkeästi skipannut edellisenä päivänä joitain olennaisia päiväohjelmaan kuuluneita opetustuokioita "rauhoittaakseen" päivämme. No, nyt ne tuli sitten opittua. Syöttöpunnitukset ynnä muut. Ehkä. Tai voihan olla, että vieläkin jäi jotain tiedonmurusia puuttumaan...

Jos nukahtaminen yöllä oli vaikeaa, se oli päivällä aivan mahdotonta. Käytävillä mekasti isosisaruksia ja kälättäviä kätilöitä, ja aina tuntui olevan ruoka-aika. Tai sitten piti taas testata vauvasta yhtä sun toista. Korvatulpilla sain hiukan torkuttua. En siis ollut ihan parhaassa mielentilassa, kun miehen isä pelmahti vierailulle kolme varttia etuajassa... Saimme muitakin sukulaisvieraita, mutta he saapuivat kiltisti vierailuajan puitteissa. Vauva nukkui taas kuin tukki koko tunnin...

Iltasella se persoonallinen päiväkätilömme tuli näyttämään erilaisia vauvan käsittelyasentoja. Muutama hyödyllinen sieltä jäikin mieleen. Täti sepusti kyllä kaikkea sellaisella vauhdilla, ihasteli vauvaa maasta taivaisiin ja pomppi asiasta toiseen, että oltiin aina hänen käyntinsä jälkeen ihan pökertyneitä... :) Varsinkin kun hänen antamansa ohjeet olivat usein ristiriidassa muiden kätilöiden ohjeiden kanssa. Ylipäätään ihmettelimme, että eikö näitä vauvanhoito-ohjeita ole edes sairaalatasolla standardoitu mitenkään, kun kaikilta kätilöiltä sai aina eri vastauksen...

Yö sujui hyvin lisämaidon ja korvatulppien avulla. Aamulla pääsimme pian lastenlääkärin lähtötarkastukseen. Se oli aika hurjaa katsottavaa! Mummolasein varustautunut mamma väänteli, koputteli ja retuutti vauvaa, mutta sokeriliuoksen avulla sekin sujui suuremmitta huudoitta. Saimme puhtaat paperit - painokin oli vakiintunut. Meille esitettiin toive, että olisi kiva, jos pääsisitte jo lounaan jälkeen lähtemään, että saavat huoneen vapaaksi. Ah, vapaus häämötti!!

Paitsi että ei häämöttänytkään. Meillä oli jo kaikki pakattuna ja olin menossa vaihtamaan vaatteet, kun kätilö tuli ilmoittamaan, että valitettavasti sitä edellisenä päivänä otetun veriryhmän kontrollinäytteen vastausta ei ollutkaan vielä tullut. Että he eivät voi päästää lähtemään sitä ennen. Kun minä voin tarvita vasta-ainepistoksen, jos vauva onkin Rh-positiivinen. Aaaargh!! Taas tätä samaa Rh-tekijäjuttua!! Minä olen miinus ja mies on miinus, niin vauvakin on miinus!!

Sitä vastausta sitten odoteltiin ja odoteltiin - kunnes puoli neljän maissa saimme vihdoin luvan lähteä kotiin siitä huolimatta. VIHDOIN!!! Ei enää nitisevästä sairaalasängystä könyämistä, verkkovaippa-alkkareissa taapertamista ja jatkuvaa epätietoisuutta, että mitäköhän tapahtuu seuraavaksi ja koska. Jos oli vauvan syntymä mahtava hetki, niin lähes yhtä mahtavaa oli kantaa vauva turvakaukalossa oman kotikynnyksen yli! Oma rauha, oma perhe! Vihdoin!

Nyt onnellista kotieloa on takana jo puolitoista viikkoa - siitä lisää ehkäpä huomenna.