tiistai 25. toukokuuta 2010

Vainoharhoihin valmistautumista

Jos joskus olette eksyneet odotusaiheisille keskustelupalstoille (ja luultavasti olette, koska olette eksyneet tännekin), ette ole voineet olla törmäämättä keskusteluihin, joissa listataan alkuraskauden oireita ennen plussaamista. Koska kaksi viikkoa ovulaatiosta raskaustestiin voi olla ikuisuus, monet yrittävät kuulostella kehoaan, jos sieltä löytyisi jotain vinkkejä mahdollisesta raskaudesta. Huvittavaa kuitenkin on, että oireet löytyvät näissä keskusteluissa usein jo heti ovulaation jälkeen. Aika moni oire on siis oman mielikuvituksen tuotetta. Iso joukko on myös niitä oireita, jotka osoittautuvat normaaleiksi kuukautisoireiksi - niitä vain ei yleensä analysoi niin tarkkaan.

Myönnetään - itse kuuluin tammikuussa varsin vahvasti tuohon yllämainittuun hätähousujen kategoriaan. Googlailin kuumeisesti alkuraskauden oireita ja kas kummaa, ihan kun vähän paleltaisi ja mahaa vihloisi. Yöllä piti nousta pissalle ja aamuyöstä alkoi pyöriminen, vaikka aamu-unisiin kuulunkin. Sitten sain ovulaatiotestistä plussan. En siis ollut edes vielä ovuloinut, kun veikkailin jo vainoharhaisesti raskautta!

Sitten kun oikeasti olin raskaana (tai oikeasti leikisti - miten tuulimunaraskaus nyt sitten luokitellaan), oireita oli huomattavasti vähemmän. Itse asiassa kunnon oireita oli vain kaksi: rintojen turvotus ja mahakipu. Itse kun en ole kovinkaan povekas, oli hämmentävää eräänä aamuna (noin dpo 6, jos jotakuta kiinnostaa) havaita, että minullehan on ilmestynyt kokoa isommat rinnat! Päättelin, että joko olin yöllä tietämättäni käynyt plastiikkakirurgisessa operaatiossa tai sitten olin raskaana. Raskaustesti muutama päivä myöhemmin (noin dpo 11) varmisti jälkimmäisen vaihtoehdon oikeaksi.

Niin kauan kuin elimistössäni kiersi istukkahormonia (huhtikuun alkupuolelle saakka), rinnat pysyivät enemmän tai vähemmän turvoksissa. Pitäisin siis jatkossa tätä oiretta varsin varmana raskauden merkkinä jo ennen raskaustestin tekemistä. Kirjasin alkuvuonna säntillisesti kaikki pienetkin oireet ylös päiväkohtaisesti (lue: vainoharhaisesti), joten niiden perusteella päättelisin, että jos nyt olisi tärpännyt ja kiinnittyminen tapahtuisi suunnilleen samassa aikataulussa, jo ensi viikonloppuna saattaisi turvotusta ilmaantua... Katsotaan sitten, miten luulotautiseksi meno taas yltyy.

Toista ensimmäisessä raskaudessa ollutta oiretta en mitenkään välttämättä haluaisi kokea uudestaan. Tuskaisa mystinen mahakipu iski yleensä aina ennen lounasaikaa, päivällisen kieppeillä tai sitten myöhään illalla. Jotenkin se siis liittyi tyhjään vatsaan. Kipu kesti yleensä kymmenisen minuuttia ja tuntui myös alaselän puolella. Kovuudeltaan kipu oli sitä luokkaa, että töissä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin lukkiutua vessaan ja kaksinkerroin hammasta purren odottaa, että kipu menisi ohi. Oire ilmaantui heti plussaamisen jälkeen ja toistui lähes päivittäin aina ensimmäiseen lääkkeelliseen tyhjennykseen asti. Verrattain outo oire, mutta löysin keskustelupalstoilta myös muita, joilla oli ollut alkuraskaudessa vastaavanlaista piinaa.

Tässä vaiheessa on syytä koputtaa puuta, mutta säästyin alkuvuoden raskaudessa pahoinvoinnilta lähes täysin. Ruoka ei joka päivä nyt aivan loistavasti maistunut, mutta mitään kakomista tai yökkäilyä ei todellakaan tullut harrastettua. Itselläni on aika paljon aiempia kokemuksia ärtyneen vatsalaukun aiheuttamasta huonovointisuudesta enkä tosiaankaan toivoisi sellaista päivästä toiseen jatkuvaa etomista kohdalleni enää. Olen todennut, että jatkuva pahoinvointi aiheuttaa jatkuvaa pahoinvointia - itselläni on ainakin sellainen stressivatsa, että jos pelkään huonoa oloa, melko varmasti minulla on pian huono olo. Aika monet pahoinvoinnit voittaa sillä, ettei pelkää pahoinvointia. Olisihan se äärimmäisen noloa oksentaa junassa tai töissä keskelle käytävää, mutta ei se tilanne parane jännittämällä. Jännittämättä oleminen on vain äärimmäisen vaikeaa...

Ihan yhtä vaikeaa on olla ajautumatta modernin lääkärikirjan eli keskustelupalstojen syövereihin, kun yrittää kartoittaa sitä, mikä raskaudessa on normaalia ja mikä ei. Ehkä olisi ihan hyvä muistaa, että keskustelupalstoilla keskustelevat enimmäkseen ne, jotka ovat yhtä vainoharhaisia kuin sinä tai joilla jokin on mennyt pieleen - eivät välttämättä ne, joilla kaikki on mennyt tilastollisesti ottaen aivan normaalisti. Tämä blogi on siitä hyvä esimerkki: jos kaikki olisi mennyt putkeen, vatsassani olisi tällä hetkellä 21-viikkoinen asukki eikä blogin kirjoittaminen olisi tullut mieleenikään. Raskaudessa aika moni asia on normaalia, mutta raskaana voi olla ilman pitkiä vainoharhaisia oirelistauksiakin.

sunnuntai 23. toukokuuta 2010

Odottamisen odottamista

Nyt kun ollaan useampana päivänä saatu jo maistiaisia kesästä, olen kuullut useammankin päivittelevän, miten nopeasti alkuvuosi on mennyt. Olen nyökkäillyt siinä vieressä, vaikka todellisuudessa aika ei ole koskaan mennyt näin hitaasti - ellei sitten joskus pienenä joulua odottaessa. Odotettu on nytkin - ei tosin joulua.

Koko alkuvuosi tammikuun alusta tähän päivään on ollut yhtä odottamista. Ensin odotin tämän odottamisprosessin alkua. Sitten odotin positiivista ovulaatiotestiä - sen jälkeen positiivista raskaustestiä. Vasta sitten alkoi odotus sanan varsinaisessa raskausmerkityksessä. Odotin, että piinallisia viikkoja kertyisi tarpeeksi alkuraskauden ultraan. Ultran jälkeen jouduin odottamaan tuulimunadiagnoosin varmistumista vielä ikuisuuden pitkät puolitoista viikkoa. Raskausmielessä odotus päättyi siihen, mutta oikeasti odottaminen vasta alkoi.

Ensin piti odottaa naistentautien päivystyksessä tyhjennyslääkkeitä kouraan. Sitten sai mennä kotiin odottamaan, että koska lähtisi tyhjentymään. Päivän tyhjentyikin ihan hyvin, kunnes alkoi taas vainoharhainen odottaminen, koskahan se tyhjentyminen jatkuisi. No, ei se jatkunut, jolloin sain taas odottaa siellä päivystyksessä lisää lääkkeitä. Toisella kerralla vuoto kesti pitempään ja oikeasti jo luulin, että kaikki roippeet olisi jo ulkona. Mutta ei. Ei tietenkään. Sopivaa kaavinta-aikaa odotellessa meni siinäkin tovi, ja kaavinnan jälkeen piti sitten vielä odottaa, että vuoto loppuisi, raskaustesti näyttäisi miinusta ja tietenkin piti odottaa vielä seuraavat kuukautiset. Kaiken kaikkiaan tässä meni neljä kuukautta.

Eli tiivistetysti: ensin odotettiin, että jotain tapahtuisi - sitten heti tapahtuikin, mutta varsinainen odotus ei päässyt kuukautta pidemmälle ennen kuin sitten taas odotettiin, että pääsisi siihen pisteeseen, että voisi odottaa jotain tapahtuvaksi.

Nyt kun tietää, että ollaan vihdoin siinä pisteessä, että jotain voisi tapahtua, kärsivällisyys alkaa olla todella koetuksella. Ensinnäkin kuukautisten jälkeen on ollut koko ajan lievästi ruskeaa vuotoa, jonka syytä olen koittanut kuumeisesti arvailla. Luulen (ja toivon), että se liittyy jotenkin kaavintaan, koska ikinä aiemmin ei ole mitään vastaavaa ollut. Rusehtavuus on ollut koko ajan häviämään päin, joten lääkärille asti en ole lähtenyt. Mistään kohtutulehduksestakaan ei kaiketi ole kyse, sillä mitään alavatsakipuja tai aristuksia ei ole ollut. Ärsyttävää silti.

Toiseksi hermoja kiristää ovulaation metsästys. Olen onnistunut täysin unohtamaan, minkänäköisiä negatiivisia testituloksia ovulaatiotesteillä tuli tammikuussa - muistan vain sen positiviisen. Nyt jokainen haaleaakin haaleampi haamuviiva nostaa epäilyksiä; eikö se ollut vahvempi viiva silloin alkuvuonna, vaikka olikin negatiivinen? Vai muistanko ihan väärin?

Eilen liman koostumus oli sen tyyppistä, että kuvittelisin ovulaation olevan todella lähellä. Myös ajankohta täsmää (tänään kp 15). Silti ovulaatiotestistä on tullut pelkkää negatiivista, vaikka tammikuussa sain todella selkeän plussan. No, lähden nyt tällä kertaa siitä optimistisesta olettamasta, että testit ovat pielessä (tai LH-huippu niin lyhyt, ettei ole osunut testeihin) ja omat tuntemukset oikeassa. Voi silti olla, että tällä kertaa oltiin hiukan myöhässä liikkeellä, kun testeistä ei tullutkaan plussaa etukäteisvaroitukseksi. Ei auta kuin odottaa. Taas.

keskiviikko 19. toukokuuta 2010

Salaista kuvamateriaalia

Yksi bonus yksityisellä ultraamisessa on se, että saa kouraansa kasan kuvia. En tiedä, saako julkisella puolella niistä kahdesta kaupungin kustantamasta ultrasta kuvia mukaansa, mutta ainakin naistentautien päivystyksessä tulostetut kuvat sujahtivat nopeasti potilaskansioon. Oikeastaan yksityisellä ultraamista voisikin ajatella 125 euron potrettikuvauksena - miljöönä kohtu ja kuvauskohteena sen sisältö.

Emme ole monellekaan kertoneet alkuvuoden vastoinkäymisestä, joten seuraava kuvamateriaali kuuluu ainakin toistaiseksi punaisella top secret -leimalla varustettuun kategoriaan. Siksi en myöskään tietovuotojen pelossa uskaltanut ottaa näitä töihin mukaan skannattavaksi - pahoittelen siis kameralla kuvatessa tulleita heijastumia. Kuvat ovat ihan perus-2D-kauraa - kontrastia olen jonkun verran nostanut, että pahimmat pölyhiukkaset häviävät pinnalta.

Nämä ensimmäiset kuvat on otettu raskausviikolla 6+2. Ylemmässä näkyy 15,7 millimetrin mittainen sikiöpussi, mutta ei sitten yhtään mitään muuta. Alemmassa kuvassa lääkäri oli näkevinään lisäksi ruskuaispussin (kohdistimesta hiukan oikealle alaviistoon), mutta itse asukista ei kyllä näkynyt jälkeäkään.






Tässä vaiheessa minun oli aika helppo päätellä, että kyseessä oli tuulimunaraskaus. Alkion kuuluisi olla noin viiden millin mittainen tuossa vaiheessa - kyllä se kuvassa näkyisi! Lääkäri ei suostunut varmaa tuulimunadiagnosia vielä antamaan, koska hänen mukaansa raskaus on voinut alkaa omia laskelmiani myöhemmin. Vaikka pystyin mielestäni vedenpitävästi osoittamaan, ettei se ollut voinut, lääkärin pää ei kääntynyt.

Seuraavan kuvakavalkadin kävin ultrauttamassa eri lääkärillä 9 päivää myöhemmin. Aiempi lääkäri oli suositellut odottamaan kaksi viikkoa, mutta itse olin niin varma tuulimunadiagnoosista, etten yksinkertaisesti jaksanut odottaa enempää. Olin jo alkanut lipsua ruokarajoitteista - motivaatiota ei enää ollut.

Seuraavat kuvat kuvastavat siis tilannetta 7+4 raskausviikoissa laskettuna. Sikiöpussin koko oli kaksinkertaistunut 30 milliin, mutta yhtä tyhjää oli edelleenkin.






Näillä kuvilla sain lähetteen lääkkeelliseen tyhjennykseen - tosin luulenpa, että tältä lääkäriltä lähete olisi ehkä hellinnyt jo edellisellä viikolla. Naistentautien päivystyksessä toki ultrattiin ja tentattiin vielä uudestaan, mutta samaan lopputulokseen sielläkin tultiin. Kun tuossa vaiheessa mitään ei näy, niin mitään ei ole eikä tule.

Kuukauden päästä kuvittelin, että kohtu alkaisi kahden lääkesatsin jälkeen olla tyhjä. Vuotokin oli juuri loppunut. Menin siis yksityiselle jälkitarkastukseen, koska julkisella puolella ollaan lähiaikoina keksitty, että naiset ilmeisesti pysyvät hengissä erilaisista tyhjennyksen jälkikomplikaatioista huolimatta, eikä niitä tarvitse verovaroilla tutkia. Olin kyllä vähän ihmetellyt, miksi raskaustestiin ilmestyi edelleen haalea viiva, vaikka sen olisi pitänyt olla negatiivinen. No, olkia kohautellen ajattelin, että verenkiertoon on varmaankin jäänyt jotain istukkahormonijäämiä vielä kiertämään.

Yksityisellä ultrassa sitten hyvin äkkiä selvisi, että positiivinen raskaustesti johtui siitä, että (lääkärinlausuntotermein) "kohtuontelossa on istukkaresiduaa 27x13x20 mm kokoinen klöntti". Sain katsoa ihan lääkärin omasta väitöskirjasta graafia, jossa näytettiin istukkahormonin häviäminen verenkierrosta raskauden päättymisen jälkeen. Voin kertoa, että se tapahtuu nopeasti - enemmänkin parin päivän kuin parin viikon aikana. Kohtuun jääneet istukanroippeet erittivät siis edelleen istukkahormonia, vaikka itse jo optimistina odottelin kuukautisia. Aaargh.






Aika vaikea näistä kuvista on tällaisen itseoppineen Google-gynekologin sitä klönttiä hahmottaa, mutta jos oikein silmiä siristää, niin kohdistinplussien välinen alue taitaa olla kyllä hiukan vaaleampi kuin ympäristönsä. No, lopputulos oli joka tapauksessa se, että sain lähetteen kaavintaan.

Valitettavasti kaavinta-ajat eivät sopineet minulle pääsiäislomasta johtuen seuraavaan kahteen viikkoon, joten otin aikani kuluksi lääkkeitä kolmannenkin satsin. Kuten arvata saattaa, roippeet eivät tulleet silläkään ulos kokonaan ja ne oli poistettava kaapimalla. Kaavinnan leikkauskertomuksen lopussa luki "tarkastus UÄ:llä, kohtu näyttää tyhjältä" - parin päivän päästä tekemäni täysin negatiivinen raskaustesti vahvisti tämän. Siitä kuukauden päästä olinkin sitten vihdoin ja viimein tämän blogin alussa, nollapisteessä.

maanantai 10. toukokuuta 2010

Päivä jälkeen ajanlaskun alun

Eilinen päivä oli ihan tavallinen sunnuntai, mutta se saattoi hyvin olla lähikuukausien merkittävin päivämäärä. Se tulee muistaa niin ilon kuin epätoivon hetkellä - vastaus vaaditaan tenttitilanteessa sekä suullisesti että kirjallisesti. Aika siis unohtaa Suomen itsenäisyyspäivä ja Ranskan vallankumouksen vuosiluku - nyt raivataan tilaa muistilokeroista tärkeämmälle päivälle!

Viimeisimpien Kuukautisten Alkamispäivä on se, mistä raskauden pyhä ajanlasku alkaa. Tämä päivämäärä syötetään netin laskuriin ja saadaan vastaukseksi vielä maagisempi päivämäärä - laskettu aika. Vaikka tällä viimeisten kuukautisten alkamispäivästä lasketulla ajalla ei välttämättä ole mitään tekemistä lopullisen lasketun ajan kanssa, sen kanssa sinun on elettämän, kunnes ultrasta voidaan määrittää sikiön ikä. Ei auta, vaikka sinulla olisi kasa kovia todisteita todellisesta hedelmöittymishetkestä - raskauttasi tenttaavat lomakkeet tuntevat ajanlaskun perustana ainoastaan Viimeisimpien Kuukautisten Alkamispäivän.

Tällä kertaa olen sen omin silmin todistanut ja ylös merkannut. Tällä kertaa TIEDÄN, koska viimeisimmät kuukautiseni alkoivat, jos sattuisin sitä tietoa tarvitsemaan. Viime kerralla ei ollut kuukautisia (sanan varsinaisessa merkityksessä), joiden alkua tarkastella ja merkata muistiin. Raskauduimme nimittäin suoraan pillereiden lopettamisen jälkeen. Jotensakin yksinkertaisesti kuvittelin, että näinä moderneina aikoina hedelmöittymisen ajankohta olisi tarkemminkin metodein todistettavissa ja raskausviikot siitä luotettavammin laskettavissa. Kuvittelin väärin.

Unohda ovulaatiotestit, aamulämpömittaukset, puuhastelujen ajoitus ja aikaiset raskaustestit. Vaikka itse tietäisit päivän tarkkuudella hedelmöittymisajankohdan, sanasi ei ole minkään arvoinen, jos et tiedä viimeisimpien kuukautisiesi alkamispäivää. Jos sinulla ei ole täyttää lomakkeeseen tuota keskeistä päivämäärää, raskautesi on voinut alkaa "ihan koska vaan". Vaikka se ei olisikaan voinut. Vaikka tietäisit täsmälleen, koska se on alkanut. Ei auta.

Jälkikäteen ajateltuna olisi pitänyt jättää mainitsematta se, että kuukautisia ei ollut ennen raskautta. Olisi pitänyt tajuta viimeistään siinä vaiheessa, kun kolmannen tai kymmennen kerran jouduin selittämään asiaa lääkärillä. Hedelmöittyminen nimittäin tapahtui tasan kaksi viikkoa pillereiden lopettamisen jälkeen. Olisi siis voinut yhtä hyvin käyttää sitä lopettamispäivämäärää lomakkeessa. Tyhjä viiva vei turhaan uskottavuutta.

Mihin sitä uskottavuutta sitten tarvitaan? Ideaalitilanteessa ei yhtään mihinkään. Kuukautisten alusta laskettu aika on voimassa, kunnes sikiön ikä toisin todistaa. Ikä pystytään määrittämään jo varhaisraskauden ultrassa, joten kauaa ei tarvitse keinotekoisen päivämäärän varassa pyristellä - paitsi jos käy niin kuin minulla.

Varhaisraskauden ultrassa (rv 6+2) ei näkynyt sikiötä, pelkkä sikiöpussi. Ajanlaskulle tai sen alulle ei siis ollut mitään lomakemielessä käypää perustaa, jolloin epäkiitollinen tilanne kohdallani oli odottaa, vaikka mitään ei ollut enää odotettavissa. Uskoa lääkärin toiveikkaisiin sanoihin, vaikka tietää, ettei toivoa ole. Olla raskaana, vaikka ei olekaan.

Jos odottavan aika on pitkä, tyhjää odottavan on vieläkin pidempi. Tosin kohdun tyhjentymistä odottamisen aika olikin sitten ihan omassa pituusluokassaan, mutta siitä lisää myöhemmin...

sunnuntai 9. toukokuuta 2010

Nollapisteessä

Aloitan tämän blogin pisteestä plus-miinus-nolla.

Oikeita termejä käyttäen tämä piste on 0+0. Valistuneimmat voivat jo siitä arvata, mihin aihepiiriin tämä blogi plussissa ja miinuksissaan viittaa.

Tarina on toki alkanut jo aiemmin. Alkuperäinen 0+0 oli itse asiassa yli neljä kuukautta sitten, aivan vuoden alussa. Sen jälkeen on ollut (järjestyksessä):

- positiivista plussaa
- optimistista plussaa
- valistunutta plussaa
- pessimististä plussaa
- negatiivista plussaa
- katkeraa plussaa
- turhauttavaa plussaa
- todella turhauttavaa plussaa

ja sitten lopulta vapauttavaa miinusta, josta kuukauden päästä olen nyt tässä, nollapisteessä.

Tästä kuukausi eteenpäin toivoisin kirjoittavani taas positiivisesta, optimistisesta ja valistuneesta plussasta. Loppulistaa en enää haluaisi kokea. Toisaalta tiedän, että asiat voivat mennä paljon huonomminkin.

Ikinä en olisi uskonut kirjoittavani blogia kyseisestä aihepiiristä. Tosin ennen tätä vuotta en myöskään häpeäkseni tiennyt siitä juuri mitään, vaikka ihan tietäväisenä ihmisenä itseäni pidänkin. Ehkä tämä aiempi tietämättömyyteni onkin pääsyy tämän blogin kirjoittamiselle.

Tieto lisää tuskaa. Ei ole miellyttävää tietää kaikkea sellaista, mikä voi mennä pieleen. Jos jotain kuitenkin sitten menee pieleen, tuska on itse asiassa pienempi, kuin jos et olisi tietänyt tällaista mahdollisuutta olevankaan. Tämä on teoriani. Siksi aion jakaa tietämykseni ja kokemukseni tähän blogiin. Toivottavasti seuraavien kuukausien aikana kokemusta kertyy myös positiivisemmista asioista.