maanantai 28. helmikuuta 2011

Tehoviikonloppu takana

Oltiin viikonloppuna kotopuolessa käymässä, ja jotenkin se menee niin, että aina kun sinne parin tunnin päähän lähtee, niin yrittää maksimoida sen kaveri/sukulaismäärän, joita pitäisi nähdä. Onneksi ollaan miehen kaa samoilta nurkilta kotoisin, että kummallekin riittää paikasta toiseen juostavaa ihan yhtä paljon.

Rehellisesti arvioituna 90 prosenttia kaikista mun viikonlopun keskusteluista koski tätä odotusta ja tulevaa vanhemmuutta. Vaikka sitä miten yrittää aloittaa juttua jostain muusta aiheesta, niin jotenkin aina päätyy näihin kuvioihin - varsinkin kun ei oo nähnyt moniakaan näistä ihmisistä tässä alkuvuodesta. Mut täytyy myöntää, että töissäkin lounaskeskustelut pyörii saman aiheen ympärillä - vähän toki seurasta riippuen. Ehkä se on kaikille jotenkin helpottavaa, että on kerrankin sellainen puheenaihe, jossa riittää mielipiteitä ja spekuloitavaa.

Viikonlopun suurin ahaa-elämys oli se, miten paljon mun elämä on jo muuttunut. Oon joutunut irtautumaan kaikista mun entisistä harrastuksista - suurimmaksi osaksi sen takia, että asun eri paikkakunnalla. Mut nyt myös sen takia, että mä en yksinkertaisesti ehdi suorittaa luottamustoimiani enää syksyllä. Töissä täytyy jo lähiviikkoina alkaa opettaa lukuisia hommiani muille. Kehityskeskustelussa tavoitteeni tälle vuodelle oli: "saada terve vauva". Syödessä pitää miettiä, että saako tätä nyt syödä vaiko eikö - ja että tuleeko liikaa kiloja. Kaikkea ylimääräistä aktiviteettia suunnitellessa pitää pohtia, että jaksankohan. Että ei se sinänsä ole ihme, jos puheenaiheet on yhtä ja samaa, kun elämäkin on ihan sitä yhtä ja samaa.

Tähän liittyy myös se perjantainen vuodatukseni. Kun odotus kerran valmentaa vanhemmuuteen, niin miksi sen pitäisi olla vain minä, jonka elämä muuttuu jo nyt? En tarkoita, että miehen pitäisi toimia sijaiskärsijänä, vaan sitä, että perheen hyvinvointi alkaisi vähitellen siirtyä etusijalle. Tällä hetkellä perhe = minä, oikkuni ja mahani. Hän itsekin myöntää, ettei ole voinut sanoa töissä (aivan liiallisille) työtunneille ei, koska hänellä ei ole ollut siihen mitään hyvää syytä. Eikö raskaana oleva (enenevissä määrin kärttyisä) vaimo alkaisi olla jo ihan hyvä syy? Vai onko uskottava kieltäytymisen syy vasta se konkreettinen vauva?

Neuvolantädin neuvojen mukaisesti meidän pitäisi nauttia nyt näistä meidän viimeisistä kuukausista kaksistaan... No, ainakin olen saanut nauttia roppakaupalla siitä kaikkien äitien himoitsemasta "omasta ajasta". :) Sekin on ihan kivaa, mutta aiheuttaa liiallisissa määrin perjantaisen kaltaisia kilahduksia... Nyt tehoviikonloppunakin olimme kyläilemässä lauantai-iltaa lukuunottamatta omilla tahoillamme. Toivon kyllä kovasti, että miehen pahimmat työkiireet loppuisivat ja kehtaisi vaatia vähän hemmottelua tähän kurinalaiseen ja vastuuntuntoiseen mahankasvatuselämään... Jokailtainen niska- ja selkähieronta olis ainakin aika kiva... ;)

perjantai 25. helmikuuta 2011

Solidaarisuutta, kiitos

Ollaan menossa huomenna kaveripariskunnan luo kylään, ja on siis kiva ilta tiedossa. Kun koitettiin miehen kanssa tuossa äsken miettiä, mihin aikaan sinne mentäisiin, sanoin, että mä sitten kyllä väsähdän jo tuttuun tapaan kymmenen aikoihin. Miehen pahaa-aavistamaton kommentti oli: "No, mut kylhän sä voit ihan hyvin lähtee silloin. Mä voin tulla taksilla sit myöhemmin, jos mä haluun viel jäädä." Siis mitäh?!?

Voi olla, että tänään on jotenkin mieliala herkässä tai jotain, mutta tuo ei kuulostanut kyllä yhtään hyvältä. Oli pakko huomauttaa miehelle, että on se aika epäreilua, jos hän jää sinne. Että en mäkään halua simahtaa silloin kymmeneltä. Että tämä on myös hänen vauva. Että hänen on nyt siis vaan lähdettävä mun mukana yöpuulle, vaikka miten olisi mielenkiintoisia viinejä tarjolla ja keskusteltavana... :)

Ehkä ennen oli helpompaa, kun ei oletettukaan, että miehet millään tavalla osallistuisivat odotukseen eikä sen suuremmin vauvanhoitoonkaan. Nyt ei oikein tiedä, mihin sen solidaarisuuden rajan vetäisi. Onko reilua, että toinen syö nenän edessä ihanaa mediumpihviä, kun toinen saa vain läpikypsää kengänpohjaa? Entä se, että toinen nauttii aktiivisesti viiniharrastuksestaan, kun toinen ei saa juoda mitään? Tai se että, toisen työpaikalla raskaudesta tietää kaikki ja toisen työpaikalla ei kukaan?

Eihän se ole reilua, ei. Mutta ei se mies myöskään pääse tutustumaan vauvaan yhtä aikaisin kuin minä pääsen. Toisaalta hänen ei myöskään tarvitse kärsiä kolotuksista. Eikä ravata mitattavana ja tutkittavana - eikä synnyttää. Eikä jäädä pois töistä. Toisaalta minä saan jäädä pois töistä... Aika mahdotonta siis löytää mitään yksiselitteistä tulkintaa siitä, miten paljon miehen pitäisi joustaa omien odotuskoettelemuksieni rinnalla. Pitää näemmä vaan kertoa, mikä milloinkin tuntuu olevan ok ja mikä ei. Aikamoista luovimista kyllä miehelle...

Tuntuu itse asiassa varsin huvittavalta edes puhua koko asiasta, sillä mun mies on miesten skaalassa ihan sieltä vastuuntuntoisimmasta päästä. Häneltä taitaa vaan välillä päästä unohtumaan, että oikeasti tässä nyt haudotaan uutta ihmistä eikä vain huvikseen olla hankala. :) No, eiköhän se vauva ala tässä tulla todemmaksi kummallekin, mitä pidemmälle mennään...

P.S. Sain eilen illalla selville mieheni veriryhmän - siitä lisää eilisen tekstin kommentissa.

torstai 24. helmikuuta 2011

Miinus

Vastoin kaikkia ennakko-odotuksiani tämänaamuisen neuvolakäynnin jännintä antia oli oman veriryhmäni selviäminen. Olen tulosten perusteella A-. Neuvolantäti lykkäsi sen suurempia selittelemättä kouraan uuden lähetteen verikokeeseen viikoille 24-26, mutta onneksi Google on sentään vähän monisanaisempi.

Koska reesustekijäni on negatiivinen eli miinus, veren vasta-aineitani seurataan loppuraskauden ajan (kahdella verikokeella). Jos vauva olisikin Rh+, niin silloin on vaarana, että synnytyksen yhteydessä verenkiertooni voisi päästä tuota plussaverta. Se taas voisi aiheuttaa ongelmia myöhemmissä raskauksissa. Enpä ollut tällaistakaan tiennyt. Tai tiesin, että joku juttu siinä reesustekijässä on...

Mies onneksi tietää oman veriryhmänsä jo valmiiksi, kun on käynyt luovuttamassa verta. Pitääpä kysyä illalla. Jos hän on Rh-, niin sitten meidän vauvakin tulee olemaan Rh- eikä mitään ongelmaa ole. Mutta jos hän on Rh+, niin sitten vauva voi olla joko Rh+ tai Rh-. Uuuh, tulee ihan kouluaikojen risteytystehtävät mieleen... Veripalvelun sivuilla on muuten hyvä taulukko veriryhmän periytymisestä ja eri veriryhmien yleisyyksistä. A-miinusverta on vain 6 prosentilla suomalaisista - miinusverta ylipäätään 13 prosentilla. Tässähän tuntee itsensä ihan erityiseksi! :)

Neuvolalääkäri oli (etukäteisvaroituksen mukaisesti) hyvin nuori nainen, mutta osasi onneksi hommansa jo sen verran hyvin, ettei tarvinnut kuin kerran katsoa monistenipusta vastausta. :) Lääkäri tutki kohdunsuun ja kohdunkaulan, eikä kummassakaan ollut mitään erityistä. Kohdunpohjan korkeus oli 13 cm, mikä lääkärin mukaan vastaa hyvin raskausviikkoja (tänään 15+1). Tästä eteenpäinhän tuo kohdunpohjan korkeus eli sf-mitta on se, mitä joka neuvolakäynnillä syynätään. Sillä saadaan selville edes jonkinlaista viitettä siitä, miten vauva siellä mahassa kasvaa. Eikö joku voisi vaan keksiä hiukan halvempia ultrauslaitteita, ettei tarvitsi tuolla tavalla arpoa mahan päältä? :)

Lääkäri kuunteli myös sydänäänet. Odotti varmaan multa vähän innostuneempaa vastaanottoa... :) Mä kyl sit kerroin sille, että mulla on kotona doppler. Tuntui kuin se lääkärityttönen olis kuullut ensimmäistä kertaa, että sellainenkin on mahdollista. Kysyi nimittäin ensin, että oonko terveydenhuoltoalalla. No...en... vaan omatoimisella nettiostosalalla. :) Luulisi että dopplerit alkais tosta nyt pikkuhiljaa yleistyä, kun hintakin on niin edullinen.

Varsin nopea ja tehokas oli koko neuvolakäynti - pissanäyte, verenpaineen mittausta ja kalenterin täyttämistä neuvolantädin luona ja sitten alle vartin lääkärintarkastus. Seuraava neuvolakäynti on sitten huhtikuun puolessa välissä ja perhevalmennuksen neljä kertaa varattiin lasketun ajan mukaan ihan toukokuun loppuun ja kesäkuun alkuun. Nyt ei olekaan sitten muuta tekemistä kuin laskea viikkoja aprillipäivän rakenneultraan ja odottaa, että potkuja alkais sadella. Aamulla kyllä tunsin jo melko varmasti muutaman...

tiistai 22. helmikuuta 2011

Säälittävillä viikoilla

Viime torstaina olin kaupungin järjestämässä fysioterapiaryhmässä, jossa käytiin infoluonteisesti läpi lantionpohjan lihasten treenaamista ja muuta sen sellaista pikkujumppaa. Sinänsä sessio oli ihan mukava, mutta se herätti yllättäviä (lisä)kärsimättömyyden tunteita. Ryhmä oli tarkoitettu raskausviikoilla 10-20 oleville, mutta kuudesta ryhmäläisestä huomasin olevani toiseksi varhaisimmalla viikolla. Muutama oli siellä ihan viikon 20 korvilla. Vitsit, mäkin haluun!

Silloin ihan alkuraskaudessa maaginen viikko 12 tai ylipäätään ekan kolmanneksen peittoaminen tuntui sellaiselta tavoitteelta, että siihen kun pääsisi, niin se olisi mahtavaa. Mutta sen tavoitettuaan kun sitten alkoi laskeskella, että jäljellä on vielä yli puoli vuotta viikkoon 40, niin eipä se niin enää lohduttanut. Ja nyt kun näki siellä fysioterapiaryhmässä ihan oikeita ihmisiä, jotka ovat puoltoista kuukautta edellä, niin ei millään malttaisi odottaa ajan matelua. Jotenkin säälittäviä nämä ykkösellä alkavat raskausviikot...

En kyllä tiedä, miten päin olisin tässä kärsimättömyydessäni ilman sitä doppleria. Se sentään poistaa epäluulon yhtälöstä. Eilen syke oli 154 eli taas hiukan rauhallisempi kuin aiempina viikkoina - näyttäisi menevän aika hyvin yksiin esimerkiksi tämän kuvan kanssa. Kuva on peräisin 80-luvulla tehdystä tutkimuksesta, jossa muuten todettiin, ettei sukupuolta pysty ennustamaan sykkeen nopeuden perusteella. Vähän samanlaista arpapelihuuhaata kuin tämä testi, jota Amazonissakin myydään... :)

Dopplerista on kyllä siinäkin mielessä hyötyä, että se tekee mahaotuksen todellisemmaksi myös mun miehelle. Maha on alkanut saada ihan omaa huomiota. :) Eilen dopplerista kuului myös semmoisia tumpsahduksia vähän väliä - mietittiin, olisko ne olleet potkuja. Ainakin syke karkasi aina hiukan kauemmaksi tömäyksen jälkeen. Mahassa on myös edelleen tuntunut kaikenlaisia omituisia möyrinöitä, nykäisyjä ja hipaisuja, mutta eipä niistä oikein vieläkään varmaksi osaa sanoa...

Huomenna on sitten tasan 15+0 ja ylihuomenna neuvolalääkäri. Reilut viis viikkoa rakenneultraan ja raskauden puoliväliin. Sen jälkeen voikin sitten alkaa tuntea kärsimättömyyttä kakkosella alkavista raskausviikoista... Vai voisiko olla, että jossain vaiheessa aika alkaa mennä nopeammin?

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Kotiäidin kapea leipä

Pitääpä muistaa seuraavana palkkapäivänä oikein nautiskella verkkopankin tilisaldojen ääressä. Tilille kun mäjähtää normaalipalkan lisäksi varsin roima tulospalkkio. Semmoisia saldoja ei sitten näekään... no... pariin vuoteen?

Ihan samalla tavalla kuin olin ennen vauvaprojektia autuaasti pihalla siitä, miten vauvoja todellisuudessa tehdään, tietämykseni lapsiperheiden raha-asioista on ollut myös varsin hataralla pohjalla. En tosin ihmettele... Kelan sivuja saa tavata suunnilleen kahdeksan kertaa ennen kuin lamppuun syttyy tuikahdustakaan. Kuka näitä etuuksien taikakaavoja keksii?! Pyörittelen työkseni jos jonkinlaista päättely-yhtälöä, mutta nämä ovat kyllä ihan omaa luokkaansa. Onneksi ovat sentään tehneet niitä laskureita avuksi...

No, ahkeran tavaamisen ja laskurilaskelmien jälkeen sain kuin sainkin eilen selville, miltä tulevaisuus noin niin kuin oman tulotason kannalta näyttää. Tämä vuosi näyttää vielä ihan siedettävältä - ensi vuosi ei niinkään. Täytyy myöntää, että kotihoidontuen pienuus (316 euroa/kk miinus verot) oli sittenkin yllätys, vaikka kyllähän sitä rutinaa joka puolelta kuuluu. Ehkä sitä on vain onnistunut ummistamaan korvansa, kun asia ei ole ollut aiemmin ajankohtainen. Ja kotihoidontukeenhan mun pitäisi sitten siirtyä jo ensi vuoden touko-kesäkuussa riippuen isäkuukauden ja säästössä olevan vuosiloman pitoajankohdasta. Vauva olisi silloin suunnilleen yhdeksänkuinen. Ei siinä oikein raaskisi töihinkään mennä... todellakaan.

Mutta onneksi on sentään sen verran hyvin pullat uunissa, että miehellä on hyväpalkkainen työ. Ei sillä palkalla nyt vielä ihan kukka-asetelmia väsääväksi kotirouvaksi ryhdytä, mutta pärjätään varmasti muullakin kuin perunavellillä. Miehelle saattaa kyllä tulla eteen työpaikan vaihto, sillä nykyisellä aamusta iltaan -työmäärällä ei paljon vauva-ajasta nautita. Sinänsä se voisi muutenkin olla kannattavaa, sillä samaa tai parempaa palkkaa saa kuulemma muualta ihan normaalilla kahdeksan tunnin työpäivällä... No, unelmatyönsä kullakin. :)

Säästöpossulla ja miehen lompakolla pitäisi hoitovapaan aikana kyllä käydä aika runsaasti, koska vaikka kaupunki maksaa (ainakin vielä 2011) parin sadan euron kuntalisää tuon kotihoidontuen päälle, summa ei riitä maksamaan edes puolta meidän asuntolainan lyhennyksestä... Kyllähän lainaan toki saa lyhennysvapaata, mut nyt sitä olis toisaalta kiva lyhentää, kun korot ovat vielä matalalla... tai mistä sitä tietää, missä ne vuonna 2012 huitelee. Vaikeaa tämä tulevaisuuden suunnittelu.

Oikeastaan on ihan mahdotonta laskea, miten kapeasti sitä sitten elettäisiin, jos olisi hoitovapaalla vaikka siihen asti kuin vauva täyttäisi kaksi vuotta. Silloisista tuloista ja menoista ei ole mitään hajua. Eikä pikkukakkossuunnitelmista. Ehkä on siis parasta käyttää samaa vastausta utelijoille kuin lasten hankkimisenkin suhteen. Palaan töihin sitten "jossain vaiheessa". Ehkä. :)

P.S. Jos et ole vielä törmännyt Hesarin eiliseen kolumniin aiheesta, niin suosittelen lukemaan. Jotenkin tuntuu kirjoittajalla olevan aika eri elämänarvot kuin itselläni. :)

maanantai 14. helmikuuta 2011

Kirpakkaa ystävänpäivää!

Aamu alkoi tänään taas vaihteeksi aika läheisissä tunnelmissa VR:n karjavaunussa. Minä ja mahani oltiin välillä sellaisessa liiskauksessa, että hyvä kun pystyi hengittämään. Toivottavasti tulee pian kevät... vaikkei sekään kyllä takaa liiskaamattomutta.

Mutta niinhän se on, että läheisyys lämmittää! (VR:n kohdalla voidaan hyvin puhua jo varsin kuumista tunteista...) Olen ollut tässä jo viikon verran aistivinani pientä möngerrystä tuolta alavatsasta. En nyt mene aivan vielä vannomaan, että onko se sitä, mutta ei se kyllä ilmavaivoiltakaan tunnu. Olisi kyllä kiva, jos saisi tuolta mahasta vähän seuraa tähän pitkäpiimäiseen odotukseen.

Tänäänkin särkee pää. On särkenyt jo ainakin viikon joka aamu. Näköjään kun joistain ärsyttävistä oireista pääsee eroon, niin sitten tulee toisia tilalle. :) Oon vähän epäluuloinen parasetamolin arkipäivästä käyttöä kohtaan raskaana ollessa, joten oon koittanut sinnitellä mahdollisimman pitkälle ilman. Parina päivänä on pitänyt kyllä ottaa. Voi olla, että tästä päivästä tulee taas yksi sellainen...

Ens torstaina mulla on aamulla kaupungin järjestämä fysioterapiaryhmäsessio. Lantionpohjan lihasten jumppaohjeita ja sen sellaista. Ihan kiva, että tapahtuu sentään jotain. Jotenkin hassua, että nyt kun vielä jaksais hyvin juosta paikasta toiseen, ei tapahdu juuri mitään. Perhevalmennuskin alkaa vasta kolmen kuukauden päästä viikoilla 25-28: ekan kerran ohjelmassa mm. "tietoa raskaudenajan hyvinvoinnista". Hmmm... viitataanko sillä siihen, että siihen asti on tarvinnut tietoa vain raskaudenajan pahoinvoinnista...? :)

On mulla sitten puolentoista viikon päästä neuvolalääkärikin. Neuvolatädin puheiden perusteella en kyllä odota siltä käynniltä juurikaan muuta, kuin että saisi sen terveystarkastuksen suoritettua. Lääkärit ovat kuulemma vastavalmistuneita ja vaihtuvat todella usein. Kuulostaa lupaavalta...

Töissä ihmiset ovat vihdoin alkaneet rauhoittua uteluissaan pienen alkupaniikin jälkeen. Hämmensin muun muassa meidän kesälomapakkaa... :) Jos tuo maha ei tuossa paisuisi paisumistaan, niin saattaisi välillä kyllä unohtaa olevansa raskaana. Tavallaan kai ihan kivaa sekin. Mut todellisuudessa aika puuduttavaa... Onneksi on sentään se doppler viihdykkeenä!

maanantai 7. helmikuuta 2011

Kohti uusia ulottuvuuksia

Kuten monet tietävät, mulla on alavatsa ollut aika turpea jo monen monta viikkoa. Lauantaina (rv 12+3) alkoi kuitenkin tapahtua. Tuntuu hassulta sanoa, että vatsa kasvoi yhdessä päivässä isommaksi, mutta niin siinä kävi. Sen myös tunsi. Kun vaihtoi esimerkiksi makuulla kylkeä, tunsi kuinka alavatsaa kiristi vastakkaiselta puolelta, kunnes se sitten hetken päästä venyi.

Eilen huomasin mahan muutokset myös sydänääniä kuunnellessa. Vielä tiistaina äänet kuuluivat ihan totutuilta leveysasteilta (ja niiden löytäminen oli totutun hankalaa), mutta eilen kaikki oli toisin. Kuulin äänet heti dopplerin iholle laitettuani, ja kuuntelukohta oli pari senttiä aiempaa ylempänä. Sain äänet itse asiassa kuulumaan ihan äärettömän helposti monesta muustakin kohtaa, joten ehkä jatkossa ei tarvitse enää niin paljon arpoa. :) Itse sydänäänetkin kuulostivat erilaiselta. Aiemmin ääni muistutti lähinnä junaa - nyt siihen tuli lisäksi semmoinen laukkaavien hevosten ääni. Kaiken kaikkiaan ääni oli nyt huomattavasti terävämpi ja selkeämpi.

Maha näyttää erilaiselta myös peilistä katsottuna - ulkonevin kohta on nyt aiempaa ylempänä. Ja ulompana. Jotenkin tuo mahan uusi muoto kutsuu kaikkia lantiomittaisia, vartalonmyötäisiä paitoja aloittamaan suuren kansainvaelluksen kohti pohjoista. Menee hermo! Onneksi toppimuoti on edelleen tosi pitkää, että sentään jotkut kaapista löytyvät vaatekappaleet pysyvät paikoillaan. Ja niitä saa edullisesti lisää kaupasta.

Kävinkin tänään töiden jälkeen H&M:llä. En oo käynyt tosimielessä vielä kertaakaan Suomessa äitiysvaateostoksilla ja olinkin aika yllättynyt (taas), että löysin heti sopivat farkut. Valinnanvaraa ei kyllä kauheesti ollut: ei-pillimallisia farkkuja oli ehkä kahta eri mallia, joista toiset oli kauheat. Mut onneks nää yhdet oli hyvät. Ja aaah! Vitsit oli mukavaa laittaa ne siellä sovituskopissa jalkaan, kun oli koko päivän istunut töissä mahaa ahdistavissa normaalihousuissa. Taidan huomisesta lähtien ottaa käyttöön ne Lontoosta ostamani suorat housut... ja kasuaalin perjantain kunniaksi sitten nuo farkut. Nyt saa nappien aukominen loppua! :)

On kyllä ihan todella kätevää odottaa loppukesän vauvaa. Maha on isoimmillaan silloin, kun tarvitsee vähiten vaatteita ja pienimmillään silloin, kun tarvitsee eniten. Luultavasti virallinen äitiysvaatevarastoni tulee siis pysymään aika suppeana. Riippuu tietty siitä, millaisiin ulottuvuuksiin tässä sitten kasvetaan...

------------------------------

Ja ai niin, unohtui mainita, että torstainen paljastustilaisuus meni töissä oikein hyvin. Siellä oli sentään muutamia yllättyneitäkin ilmeitä joukossa... :)

tiistai 1. helmikuuta 2011

"No me ollaan vähän odotettukin..."

Salaisen agentin statuksen julkinen paljastusurakka alkoi mun esimiehellä viime viikon tiistaina. Nyt töissä asiasta tietää neljä strategisesti valittua ihmistä. Tarkoituksena oli paljastaa punottu juoni jo eilen ihan koko osastolle, mutta sitten se optimaalinen kertomistilaisuus siirrettiinkin torstaille. Aaargh! Töissä pitää siis edelleen jaksaa olla peitetehtävissä pari päivää.

Sunnuntaina koitti sitten se vääjämätön hetki, että oli kerrottava meidän kummankin vanhemmille (että mä voin kertoa töissä julkisesti tällä viikolla - monimutkaista...). Mä olin itse asiassa viikonlopun mun vanhempien ja sisarusten luona käymässä, mut sopivaa tilaisuutta (eli suunvuoroa) ei vaan tuntunut löytyvän. Jotenkin sitä mietti, että tähän hässäkkäänkö sitä nyt pitäisi nämä uutiset jotenkin saada ujutettua...

No, löytyi se sopiva rako sitten sunnuntai-iltana, just vähän ennen kuin olin lähdössä kotiin. Kommentti oli: "No me ollaan vähän odotettukin...". Ai jaa. Olipa yllättävää. Sama kommentti nimittäin tuli sekä mun pikkusiskolta että esimieheltä. Teki mieli sanoa takaisin, että "niin ollaan mekin vähän odotettu", mutta en viitsinyt pilata iloista hetkeä millään tuulimunamuisteloilla... :)

Ollaan oltu reilu puolitoista vuotta naimisissa, joten jos pikaisesti laskee, vauvauutisia on siis odotettu meiltä syksystä 2009 asti. Eikä me olla hiiskuttu kellekään näistä tyypeistä, että mitään vauvaprojektia olisi edes vireillä! Kaikki toki tietää, että tykätään lapsista... Mut on se silti vähän hassua, että meiltä - edelleen alle kolmekymppisiltä - oletetaan vauvaa suunnilleen hääyönä tehtäväksi. Nyt tietääkseni eletään 2000-lukua...

Mies oli viikonloppuna kipeänä/ylitöissä (mahtava yhdistelmä), joten se ei päässyt "paljastusreissulle" mukaan. Se toki sai oman osuutensa tästä herkusta, sillä se soitti uutiset eri tahoilla asuville omille vanhemmilleen. Sielläkään ei oltu kauhean yllättyneitä, mutta tietysti erittäin mielissään, niin kuin poikkeuksetta kaikki, joille ollaan kerrottu. Anopilla on taipumusta aika suureen (yltiöpositiiviseen) tunneskaalaan ja kuulemma siellä olikin mennyt polvet veteläksi uutisista... Toistaiseksi ei ole postiluukusta tipahtanut potkuhousupakettia, joten ehkäpä viestimme meni perille: vielä on odotusta jäljellä vaikka kuinka paljon - otetaan kaikki ihan rauhassa. :)

Sitten kun torstaina saan kerrottua töissä kaikille, luulen, että olo on aika mukava. Tähän raskaana olemiseen ja erilaisiin kolotuksiin alkaa olla jo niin tottunut, että tämä tuntuu ihan normaalilta olotilalta. Housujenkin kirityksestä pääsee kohta eroon, kun voi alkaa käyttää töissä äitiysvaatteita. Enää ei tarvitse myöskään olla syömässä välipalaa kahden tunnin välein - öllötystä ei tule, vaikka olisi miten nälkä. Aika usein paleltaa kyllä edelleen, mutta onneksi on keksitty kaulahuivi, villasukat ja kuumavesipullo... Ja pikkuhiljaa se aurinkokin alkaa lämmittää. :)