Oltiin viikonloppuna kotopuolessa käymässä, ja jotenkin se menee niin, että aina kun sinne parin tunnin päähän lähtee, niin yrittää maksimoida sen kaveri/sukulaismäärän, joita pitäisi nähdä. Onneksi ollaan miehen kaa samoilta nurkilta kotoisin, että kummallekin riittää paikasta toiseen juostavaa ihan yhtä paljon.
Rehellisesti arvioituna 90 prosenttia kaikista mun viikonlopun keskusteluista koski tätä odotusta ja tulevaa vanhemmuutta. Vaikka sitä miten yrittää aloittaa juttua jostain muusta aiheesta, niin jotenkin aina päätyy näihin kuvioihin - varsinkin kun ei oo nähnyt moniakaan näistä ihmisistä tässä alkuvuodesta. Mut täytyy myöntää, että töissäkin lounaskeskustelut pyörii saman aiheen ympärillä - vähän toki seurasta riippuen. Ehkä se on kaikille jotenkin helpottavaa, että on kerrankin sellainen puheenaihe, jossa riittää mielipiteitä ja spekuloitavaa.
Viikonlopun suurin ahaa-elämys oli se, miten paljon mun elämä on jo muuttunut. Oon joutunut irtautumaan kaikista mun entisistä harrastuksista - suurimmaksi osaksi sen takia, että asun eri paikkakunnalla. Mut nyt myös sen takia, että mä en yksinkertaisesti ehdi suorittaa luottamustoimiani enää syksyllä. Töissä täytyy jo lähiviikkoina alkaa opettaa lukuisia hommiani muille. Kehityskeskustelussa tavoitteeni tälle vuodelle oli: "saada terve vauva". Syödessä pitää miettiä, että saako tätä nyt syödä vaiko eikö - ja että tuleeko liikaa kiloja. Kaikkea ylimääräistä aktiviteettia suunnitellessa pitää pohtia, että jaksankohan. Että ei se sinänsä ole ihme, jos puheenaiheet on yhtä ja samaa, kun elämäkin on ihan sitä yhtä ja samaa.
Tähän liittyy myös se perjantainen vuodatukseni. Kun odotus kerran valmentaa vanhemmuuteen, niin miksi sen pitäisi olla vain minä, jonka elämä muuttuu jo nyt? En tarkoita, että miehen pitäisi toimia sijaiskärsijänä, vaan sitä, että perheen hyvinvointi alkaisi vähitellen siirtyä etusijalle. Tällä hetkellä perhe = minä, oikkuni ja mahani. Hän itsekin myöntää, ettei ole voinut sanoa töissä (aivan liiallisille) työtunneille ei, koska hänellä ei ole ollut siihen mitään hyvää syytä. Eikö raskaana oleva (enenevissä määrin kärttyisä) vaimo alkaisi olla jo ihan hyvä syy? Vai onko uskottava kieltäytymisen syy vasta se konkreettinen vauva?
Neuvolantädin neuvojen mukaisesti meidän pitäisi nauttia nyt näistä meidän viimeisistä kuukausista kaksistaan... No, ainakin olen saanut nauttia roppakaupalla siitä kaikkien äitien himoitsemasta "omasta ajasta". :) Sekin on ihan kivaa, mutta aiheuttaa liiallisissa määrin perjantaisen kaltaisia kilahduksia... Nyt tehoviikonloppunakin olimme kyläilemässä lauantai-iltaa lukuunottamatta omilla tahoillamme. Toivon kyllä kovasti, että miehen pahimmat työkiireet loppuisivat ja kehtaisi vaatia vähän hemmottelua tähän kurinalaiseen ja vastuuntuntoiseen mahankasvatuselämään... Jokailtainen niska- ja selkähieronta olis ainakin aika kiva... ;)
maanantai 28. helmikuuta 2011
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Jäinkin odottelemaan mielenkiinnolla että miten se illanvietto ratkaistiin, jäikö mies vai lähdittekö yhdessä kotiin? :) Se on sellainen ikuisuusaihe. Meillä ainakin kaveripiirissä on a. ne pariskunnat jossa lähdetään yhdessä kotiin (ja sitten ne muut toteaa seläntakana että "toi mies on niin tossunalla) ja b. ne pariskunnat joissa mies jää aamuun asti ja se on (ainakin väittämän mukaan) vaimolle ihan ok (koska tämä vaimo haluaa olla cool ja kaikki a. vaihtoehdon miehet miettii että "miksei mun vaimo ole tollanen". Tai sitten on c. eli miehet jotka haluaisikin kotiin ajoissa nukkumaan eikä jaksais bilettää, mutta kaverit painostaa, mutta on hyvä vedota siihen että "pitää lähteä, en halua suututtaa vaimoa kun se on muutenkin ihan hormoneissa". :D
VastaaPoistaMeillä mies ei ole vähentänyt työntekoa. Nyt kesällä syntyvän kolmannen lapsen kanssa näyttäisi siltä *kop kop*, että hän pitää pisimmän loman kuin ikinä! Tähän asti ollut noin 2 viikkoa isyyslomalla, samalla kotoa käsin töitä tehden. Joo, mä suostun siihen, mutta en nalkuttamatta. Mutta minkäs teet työnarkomaanille.
Vaikeita kysymyksiä ja musta yksiselitteistä vastausta ei ole. Mutta ainakin kannattaa puhua ja kertoa miehelle kaikista fiiliksistä, aina. Ihan turha yrittää olla cool vaimo jolle käy se että mies huitelee töissä ja bileissä, jos se ei oikeasti ole cool.
Sorry mikä vuodatus! ;)
Ninalle ja muille kiinnostuneille tiedoksi, että kyllä me lähdettiin ihan yhdessä kotiin (tai siis yöpaikkaan) yhdentoista aikoihin. Mies oli tosin mennyt sinne jo vähän aikaisemmin saunomaan, että sikäli sillä oli pidempi ilta. Ei mun mies ainakaan vaikuttanut mitenkään jyrätyltä kotiinlähtiessä - ne ei nyt ollu mitkään varsinaiset bileet, kun oltiin vaan syömässä, että ei se ilta siitä varmaan olis sen pidempään jatkunutkaan.
VastaaPoistaMun mies on oikeesti ehkä maailman kiltein. Kunhan sille vaan kertoo, mitä haluaa, niin ei se kauheesti kyllä hangoittele vastaan. Vielä kun se oppisi sanomaan "ei" sentään joillekin ihmisille... esimerkiksi siellä töissä...
Kyllä mun mies taitaa hiukan olla kiltteydensä takia mun tossun alla... mut kaikki jotka tuntee meidät, tietää, ettei se tossu ole kauhean raskas. :) Nyt viikonloppunakin yks meidän kaveri oli miettinyt mun miehen kaa, että millainenkohan siitä meidän lapsesta tulee. Kuulemma on kaksi vaihtoehtoa: siitä tulee joko aivan superrauhallinen ja kiltti (koska me ollaan myös) - tai sitten siitä tulee kapinahengessä aivan kauhea. :) Kiitti vaan näistä ilahduttavista sanoista.
No kiva! :)
VastaaPoistaJoo mun mies on myös tosi kiltti. Lähtee yleensä mun kanssa kotiin koska itsekin haluaa ja tosiaan kuuntelee kyllä jos kerron miltä tuntuu. Meillä kompastuskivenä on vain tuo työnteko, siellä mies ei osaa sanoa ei. Mutta eihän kukaan voi olla täydellinen ;)
Me ollaan saatu sekä kiltti & rauhallinen lapsi ja näköjään myös temperamenttinen kuumakalle. Mutta meillä mies onkin se kiltti ja rauhallinen ja mä temperamenttinen kuumakalle että näin sen kai piti mennäkin. Kiva nähdä millainen tyyppi tiimiin kesällä liittyy.
Mun mielestä sun ajatuksenkulku toimii todella kirkkaasti, kun ymmärrät jo ensimmäistä lastasi odottaessasi miettiä, että kaikkien elämä on muuttumassa, ja siihen muutokseen olisi hyvä alkaa valmistautua miehenkin jo nyt. Itse en aikanani ollut yhtä fiksu. Ajattelin, että mene sinä nyt, kun vielä voit, kohta se on loppu. Kuvittelin, että mies kyllä aikuisena ihmisenä tajuaa, että sitten kun vauva syntyy, elämä muuttuu kerralla. No, ei tajunnut. Niitä riitoja riideltiin sitten vuosia ekan lapsen syntymän jälkeen, kun miehellä tuli täysin ääliömäisiä ylilyöntejä vauvavuoden aikana, eikä minulta itseltäni riittänyt voimaa suuttua, vetää rajoja, ja puolustaa itseäni silloin, kun olisi todella ollut aihetta. Ja kyllä, minunkin mies on maailman kiltein ja ihanin. Miehen mieli on vissiin sitten vain niin erilainen, mitä tulee lapsiin ja lasten huomioimiseen, että välillä pitää vääntää rautalangasta isoon ääneen sille kaikista kilteimmälle ja ihanimmallekin. Näiden vuosien aikana miehestäni on kuitenkin kasvanut paras isä, jonka tiedän. Isä, jonka hänessä näin jo paljon ennen ensimmäistämme. Se isä vain otti aikansa kasvaakseen mittoihinsa.
VastaaPoistaSelda