"No me ollaan vähän odotettukin..."

Salaisen agentin statuksen julkinen paljastusurakka alkoi mun esimiehellä viime viikon tiistaina. Nyt töissä asiasta tietää neljä strategisesti valittua ihmistä. Tarkoituksena oli paljastaa punottu juoni jo eilen ihan koko osastolle, mutta sitten se optimaalinen kertomistilaisuus siirrettiinkin torstaille. Aaargh! Töissä pitää siis edelleen jaksaa olla peitetehtävissä pari päivää.

Sunnuntaina koitti sitten se vääjämätön hetki, että oli kerrottava meidän kummankin vanhemmille (että mä voin kertoa töissä julkisesti tällä viikolla - monimutkaista...). Mä olin itse asiassa viikonlopun mun vanhempien ja sisarusten luona käymässä, mut sopivaa tilaisuutta (eli suunvuoroa) ei vaan tuntunut löytyvän. Jotenkin sitä mietti, että tähän hässäkkäänkö sitä nyt pitäisi nämä uutiset jotenkin saada ujutettua...

No, löytyi se sopiva rako sitten sunnuntai-iltana, just vähän ennen kuin olin lähdössä kotiin. Kommentti oli: "No me ollaan vähän odotettukin...". Ai jaa. Olipa yllättävää. Sama kommentti nimittäin tuli sekä mun pikkusiskolta että esimieheltä. Teki mieli sanoa takaisin, että "niin ollaan mekin vähän odotettu", mutta en viitsinyt pilata iloista hetkeä millään tuulimunamuisteloilla... :)

Ollaan oltu reilu puolitoista vuotta naimisissa, joten jos pikaisesti laskee, vauvauutisia on siis odotettu meiltä syksystä 2009 asti. Eikä me olla hiiskuttu kellekään näistä tyypeistä, että mitään vauvaprojektia olisi edes vireillä! Kaikki toki tietää, että tykätään lapsista... Mut on se silti vähän hassua, että meiltä - edelleen alle kolmekymppisiltä - oletetaan vauvaa suunnilleen hääyönä tehtäväksi. Nyt tietääkseni eletään 2000-lukua...

Mies oli viikonloppuna kipeänä/ylitöissä (mahtava yhdistelmä), joten se ei päässyt "paljastusreissulle" mukaan. Se toki sai oman osuutensa tästä herkusta, sillä se soitti uutiset eri tahoilla asuville omille vanhemmilleen. Sielläkään ei oltu kauhean yllättyneitä, mutta tietysti erittäin mielissään, niin kuin poikkeuksetta kaikki, joille ollaan kerrottu. Anopilla on taipumusta aika suureen (yltiöpositiiviseen) tunneskaalaan ja kuulemma siellä olikin mennyt polvet veteläksi uutisista... Toistaiseksi ei ole postiluukusta tipahtanut potkuhousupakettia, joten ehkäpä viestimme meni perille: vielä on odotusta jäljellä vaikka kuinka paljon - otetaan kaikki ihan rauhassa. :)

Sitten kun torstaina saan kerrottua töissä kaikille, luulen, että olo on aika mukava. Tähän raskaana olemiseen ja erilaisiin kolotuksiin alkaa olla jo niin tottunut, että tämä tuntuu ihan normaalilta olotilalta. Housujenkin kirityksestä pääsee kohta eroon, kun voi alkaa käyttää töissä äitiysvaatteita. Enää ei tarvitse myöskään olla syömässä välipalaa kahden tunnin välein - öllötystä ei tule, vaikka olisi miten nälkä. Aika usein paleltaa kyllä edelleen, mutta onneksi on keksitty kaulahuivi, villasukat ja kuumavesipullo... Ja pikkuhiljaa se aurinkokin alkaa lämmittää. :)