Harva asia ärsyttää mua yhtä paljon raskaana olemisessa kuin se ainainen lasketun ajan utelu. "Mikäs se tarkka päivä olikaan?" Ikään kuin se vauva kuuliaisesti plupsahtaisi ulos juuri sinä päivänä. Siksi olenkin puhunut lähes kaikille vain, että laskettu aika on huhtikuun alkupuolella ja todennäköisesti mennään pääsiäiseen asti.
No tänään se laskettu aika sitten oli - vaikkakin tämä on se sairaalan laskema laskettu aika. Itse laskemani on huomenna ja varhaisultrassa määritetty aika ylihuomenna. Ja oikeasti niillä millään ei tässä vaiheessa ole muuta väliä, kuin että siitä sairaalan versiosta päätellään, koska aletaan käynnistellä.
Tästä alkaa se henkisesti rankin odottelun vaihe. Pikkupöllön hoitokaverin pikkuveli syntyi jo viikko sitten, vaikka lasketut ajat olivat lähes samat. Ja kappas, tuolla yhdessä blogissakin vauva syntyi jo viikolla 38. Tässäkö sitä vielä sitten odotellaan kaksi viikkoa?
Ei siinä odottelussa sinänsä mitään, jos voisi jotenkin sulkea ulkopuolelle ne kaikki ihmiset, jotka joka päivä jännäävät puhelimen ääressä, että tulikohan se jo. Mun mieskin oli ottanut matkakorttiin saldoa vain tähän päivään asti. MIKSI?! kysyn minä. Sillä taidettiin varmistaa se, että mennään sinne pääsiäiseen asti...
Pikkupöllön synnytys käynnistyi luultavimmin jo yliaikaiskontrollin sisätutkimuksesta. Sellainen olisi luvassa sitten juuri ennen pääsiäistä. Pääsiäisenä synnyttäminen ei vaan houkuta yhtään. Ja sitten jos kontrollissa on taas sykekäyrässä yksikin notkahdus, niin joutuu kokemaan toisen sairaalakäynnisteisen piinan. Ei kiitos.
Suunnitelma A onkin varata yksityiselle lääkäriaika ensi perjantaille, rv 40+5. Jospa se lähtisi sillä käyntiin. Viimeksi kokeiltiin vain perinteisiä S-keinoja, mutta eipä niistä mitään apua ollut. Toki ne pitää sitten käydä taas läpi, jos tuo lääkärikäynti ei tuota tulosta.
Vielä muutama minuutti ja laskettu aika on ohi. Tavallaan helpotus sekin. TIESIN, ettei vauva synny ennen sitä. Uskookohan ne sukulaiset ja kaverit sitten kolmannella kerralla, kun sanon, että yli menee...?
sunnuntai 6. huhtikuuta 2014
tiistai 1. huhtikuuta 2014
Nokka kohti synnäriä (no aprillia!)
Laskettu aika häämöttää ensi sunnuntaissa, mutta tällä olotilalla sanoisin, että palataan asiaan sitten vasta pääsiäisen kieppeillä. Nyt on siis kasassa kerrassaan mainiot viikot 39+2, mutta saattaapi tulla vielä kolme viikkoa lisää. No, mikäs tässä - ehtii vähän lomaillakin.
Äitiyslomaa on nyt takana kuukauden verran ja siitä kolme neljäsosaa on vietetty joko omaan tai Pikkupöllön sairasteluun. Sinnikästä kevätflunssaa, vatsatautia, korvatulehdusta... sen semmoista. Ei ole ollut ainakaan sitä vaaraa, että rasittaisi itseään liikaa. On sitä sentään muutaman pari vuotta puuhalistalla odottaneen homman saanut tehtyä, mutta aikas monta on vielä jäljellä... Ehkä sitten eläkkeellä.
Hiukan jännittää, miten se sairaalakeikka sitten hoituu. Siis itse synnytys ei jännitä, mutta se lähteminen. Kasa sukulaisia ja ystäviä on laitettu päivystämään puhelimen ääreen, että saadaan sitten varmasti Pikkupöllölle hoitaja. Osa heistä ei ole pessyt kakkapeppua 30 vuoteen, jos ikinä. Mut kaipa se sitten hyvin menee. Anopilla on onneksi lomaa, kunhan pääsee tänne asti vapauttamaan jonkun vähemmän lapsenhoitotaitoisen yöllä herätetyn sukulaisensa. :)
No, oikeesti. Ei me tälläkään kertaa olla kyllä lähdössä yöllä mihinkään. En jaksa uskoa. Mut silti pitää olla nuo suunnitelmat tehtynä. Kun jos sitten kuitenkin...
Käynnistystä oon miettinyt jo sen verran, että haluaisin päästä kotiin kokeilemaan balonki-menetelmää. Kaverilla on siitä hyviä kokemuksia. Pikkupöllön synnytyshän käynnistettiin sairaalassa Cytotecilla eli prostaglandiinitabletilla. Tai itse asiassa se taisi käynnistyä jo aamuisesta yliaikaiskontrollissa tehdystä sisätutkimuksesta. Ja varsinaiseen asiaan päästiin sitten luonnollisesti keskellä seuraavaa yötä, yksin, osastolla. Synnytyssaliin sieltä pääsi vasta hyvin tuskaisena. Haluaisin tällä kertaa kärvistellä kotona, kiitos.
Varmaan käyn kokeilemassa tällä kertaa tuota sisätutkimuksen käynnistävää vaikutusta ihan omakustanteisesti. Täytyy valita joku hyvä päivä. Vaikka jossain siinä viikon 41 korvilla synttärilahjaksi itselleni. Ties vaikka osuisi samaan päivään.
Yksi kaverini kysyi, onko synnytykseen valmistautuminen erilaista toisella kertaa. Se on erilaista ihan samalla tavalla kuin kaikki toisen vauvan kanssa. Kaikki on jollain tavalla tuttua, mutta jotkut asiat ovat sitten erilaisia. Ja kun ei voi oikein tietää, mitkä asiat ovat erilaisia, niin sitten menee sillä olettamalla, että kaikki on tuttua. Eli enpä voi mainostaa valmistautuneeni synnytykseen oikein mitenkään. Sairaalakassikin on vain puolittain pakattu.
Kun sitten jossain vaiheessa sinne synnärille asti päästään, niin epiduraalin olen ajatellut tällä kertaa jättää väliin. Viimeksi se heikensi supistuksia niin paljon, että oksitosiinihanat olivat lopulta ihan täysillä. Ja lääkettä piti antaa kolme täydennyserää. Ja sitten siinä meni koko päivä. Eikä ponnistustuntumaa ollut yhtään. Ja ponnistusvaiheessakin meni tunti. Puuh.
Ilman puudutetta en kyllä usko selviäväni. Tai selviäishän sitä, jos olis pakko. Onneksi ei ole... Spinaalipuudutus vois olla hyvä, jos jaksan kärvistellä suhteellisen pitkälle. Ja ilokaasuakin luulen osaavani nyt käyttää. Viimeksi tajusin imeä sitä tarvittavalla voimalla vasta istukkaa irrotettaessa. Mut sen näkee sitten, millä nopeudella synnytys tällä kertaa edistyy. Edellinen kesti 18 tuntia. Jos siitä ottais ainakin puolet pois.
Pitääpä lähteä hakemaan Pikkupöllö hoidosta. Vielä huhtikuu sitä luksusta, sitten ollaan kotona. En haluu vielä ajatella, millaista sellainen arki tulee sitten olemaan... :)
Äitiyslomaa on nyt takana kuukauden verran ja siitä kolme neljäsosaa on vietetty joko omaan tai Pikkupöllön sairasteluun. Sinnikästä kevätflunssaa, vatsatautia, korvatulehdusta... sen semmoista. Ei ole ollut ainakaan sitä vaaraa, että rasittaisi itseään liikaa. On sitä sentään muutaman pari vuotta puuhalistalla odottaneen homman saanut tehtyä, mutta aikas monta on vielä jäljellä... Ehkä sitten eläkkeellä.
Hiukan jännittää, miten se sairaalakeikka sitten hoituu. Siis itse synnytys ei jännitä, mutta se lähteminen. Kasa sukulaisia ja ystäviä on laitettu päivystämään puhelimen ääreen, että saadaan sitten varmasti Pikkupöllölle hoitaja. Osa heistä ei ole pessyt kakkapeppua 30 vuoteen, jos ikinä. Mut kaipa se sitten hyvin menee. Anopilla on onneksi lomaa, kunhan pääsee tänne asti vapauttamaan jonkun vähemmän lapsenhoitotaitoisen yöllä herätetyn sukulaisensa. :)
No, oikeesti. Ei me tälläkään kertaa olla kyllä lähdössä yöllä mihinkään. En jaksa uskoa. Mut silti pitää olla nuo suunnitelmat tehtynä. Kun jos sitten kuitenkin...
Käynnistystä oon miettinyt jo sen verran, että haluaisin päästä kotiin kokeilemaan balonki-menetelmää. Kaverilla on siitä hyviä kokemuksia. Pikkupöllön synnytyshän käynnistettiin sairaalassa Cytotecilla eli prostaglandiinitabletilla. Tai itse asiassa se taisi käynnistyä jo aamuisesta yliaikaiskontrollissa tehdystä sisätutkimuksesta. Ja varsinaiseen asiaan päästiin sitten luonnollisesti keskellä seuraavaa yötä, yksin, osastolla. Synnytyssaliin sieltä pääsi vasta hyvin tuskaisena. Haluaisin tällä kertaa kärvistellä kotona, kiitos.
Varmaan käyn kokeilemassa tällä kertaa tuota sisätutkimuksen käynnistävää vaikutusta ihan omakustanteisesti. Täytyy valita joku hyvä päivä. Vaikka jossain siinä viikon 41 korvilla synttärilahjaksi itselleni. Ties vaikka osuisi samaan päivään.
Yksi kaverini kysyi, onko synnytykseen valmistautuminen erilaista toisella kertaa. Se on erilaista ihan samalla tavalla kuin kaikki toisen vauvan kanssa. Kaikki on jollain tavalla tuttua, mutta jotkut asiat ovat sitten erilaisia. Ja kun ei voi oikein tietää, mitkä asiat ovat erilaisia, niin sitten menee sillä olettamalla, että kaikki on tuttua. Eli enpä voi mainostaa valmistautuneeni synnytykseen oikein mitenkään. Sairaalakassikin on vain puolittain pakattu.
Kun sitten jossain vaiheessa sinne synnärille asti päästään, niin epiduraalin olen ajatellut tällä kertaa jättää väliin. Viimeksi se heikensi supistuksia niin paljon, että oksitosiinihanat olivat lopulta ihan täysillä. Ja lääkettä piti antaa kolme täydennyserää. Ja sitten siinä meni koko päivä. Eikä ponnistustuntumaa ollut yhtään. Ja ponnistusvaiheessakin meni tunti. Puuh.
Ilman puudutetta en kyllä usko selviäväni. Tai selviäishän sitä, jos olis pakko. Onneksi ei ole... Spinaalipuudutus vois olla hyvä, jos jaksan kärvistellä suhteellisen pitkälle. Ja ilokaasuakin luulen osaavani nyt käyttää. Viimeksi tajusin imeä sitä tarvittavalla voimalla vasta istukkaa irrotettaessa. Mut sen näkee sitten, millä nopeudella synnytys tällä kertaa edistyy. Edellinen kesti 18 tuntia. Jos siitä ottais ainakin puolet pois.
Pitääpä lähteä hakemaan Pikkupöllö hoidosta. Vielä huhtikuu sitä luksusta, sitten ollaan kotona. En haluu vielä ajatella, millaista sellainen arki tulee sitten olemaan... :)
maanantai 3. helmikuuta 2014
Nanny Jo-jon jalanjäljissä
Laskettuun aikaan on kutakuinkin kaksi kuukautta, ja kylmä hiki alkaa vähitellen kirvota otsalle. Mitä tästä tulee? Jotkut päivät menevät hienosti, mutta sitten on niitä päiviä, jolloin meno on kuin Supernannyn jaksoista. Ja siihen sitten vielä se vauva...
Pikkupöllö ei varmaankaan ole kovin poikkeuksellinen yksilö ikäisekseen (2v 5kk). Mut ehkä on olemassa niitä vähemmänkin kovapäisiä. Ihan samat asiat toistetaan rutiininomaisesti päivästä toiseen, mutta silti pitää lähtökohtaisesti olla jokaista toimenpidettä ja tapahtumaa vastaan. Vaaditaan suostuttelua - joskus vähemmän, useimmiten enemmän. Tuntuu, että kaikki aika Pikkupöllön kanssa on nykyään jonkun asian pohjustamista, että saatais päivä sujuvasti pulkkaan. Ja pulkka on muuten yksi niistä harvoista asioista, joihin ei suuremmin suostuttelua tarvita...
Aamun ensimmäinen taistelu käydään heräämisestä. Aamu-uninen Pikkupöllö vain kääntää mielenosoituksellisesti kylkeä ja marisee "EI OO aamu!" (EI OO, EI OO, EI OO...). Telkkarin ääreen sen saa yleensä hetken päästä suostuteltua ja saattaa se syödä hiukan jotain hiukopalaakin. Mut se seuraava vaihe on kaikkein hermoja raastavin: pukeminen. Ja sitähän tähän vuodenaikaan riittää...
Pari aamua yritin pukea Pikkupöllöä väkisin, mut siitähän ei tullu yhtään mitään, kun poika osaa riisua kaiken samaa tahtia pois. Eli suostuttelulla (= uhkailulla, lahjonnalla & kiristyksellä) mennään. Tarrapalkkio saattaa motivoida, mut ei läheskään aina. Supernannyn suosima "saat valita kahdesta paidasta kumman laitat" -tyyppinen ratkaisu ei toimi yhtään. Joskus auttaa, kun kertoo, mitä kivaa päivähoidossa on tänään luvassa. Yleensä se vain pahentaa asiaa.... No, viimeisenä keinona on yleensä se, että puen itseni valmiiksi ja lähden ovesta ulos ja sanon, että Äiti lähtee nyt töihin ja sinä jäät sitten yksin kotiin. Pikkupöllö on tosin harvinaisen kylmäpäinen tämänkin vedätyksen suhteen...
Joinain päivinä tuntuu, kun tämän vauvamahan lisäksi raahaisi kivirekeä, jonka saa juuri ja juuri liikkeelle ja sitten se valuu pari metriä taaksepäin. Suostutteluun saattaa mennä huonoina aamuina puoltoista tuntia. Saa ilmoitella hoitotädille, että syödäänkin aamupala kotona. Ja töihin, että tuun sitten joskus. En tajuu, miten uhmaikäisten vanhemmat ylipäätään pääsevät mihinkään johonkin tiettyyn kellonaikaan. Mistään ei voi etukäteen päätellä, onko tänään hyvä vai huono lähtö. Ja vaikka ensin näyttäisi pahalta, niin sitten "naps" kiukuttelukatkaisija vaihtaa suuntaa ja kaikki sujuukin kuin tanssi. Tai toisinpäin.
Pukemiskiukuttelu koskee lähes kaikkea pukemista tarkoituksesta riippumatta. Esimerkiksi tänään sai taas neuvotella oikein urakalla, että Pikkupöllö suostui lähtemään Isin kanssa vanhempi-lapsi-jumppaan. Ja Isi tuli hyvin, hyvin kypsänä jumpasta takaisin, koska Pikkupöllö ei sitten taaskaan suostunut tekemään jumpassa mitään. Isi puhui jo luovuttamisesta, kun neljäskään jumppakerta ei saanut Pikkupöllöä innostumaan. Enemmän Pikkupöllön kanssa kodin ulkopuolella aikaa viettäneen kokemuksella sanoisin, että lämpenemisprosessi on vasta käynnissä. Jossain vaiheessa alkaa vaan sitten menemään loistavasti. Mitään välimuotoja ei tunneta.
Päivähoidossa Pikkupöllö luonnollisesti lähtee joka paikkaan mallikelpoisesti ja pukee lähes kaiken itse. Kotonakin joskus - sitten kun huvittaa. Ulkovaatteiden kanssa menee yleensä paremmin - sisävaatteiden pukeminen ja vaipan vaihtaminen on se painajainen...
Vaipasta puheenollen Pikkupöllö ei siis vieläkään käy potalla. Hoitotädin luona on vissiin kerran tullut pissa pottaan ja kerran kakat pyttyyn. Eli kyse on taas ihan vaan siitä, ettei huvita. Nukahtamistutista ei myöskään huvita luopua. Tuttilahjoitus vauvaporoille tai sensemmoisille ei voisi vähempää vedota Pikkupöllön (olemattomaan) empatiaan. "Mun tutti." Piste.
Ennen kun käytiin kavereiden luona leikkimässä, Pikkupöllö oli aina se, joka toljotti sylissä ensimmäisen tunnin ja sitten uskalsi leikkiä ehkä metrin säteellä Äitistä. Nyt se on se, joka ryöstää kaikki lelut muiden käsistä ja tönäisee vielä päälle, jos kaveri ei tajua suosiolla luovuttaa leluaan. Päivähoidossa isommat lapset pitävät kuulemma Pikkupöllön hyvin kurissa, mutta varsinkin meillä kotona meno on kuin Pohjois-Koreasta. Omien lelujen jakaminen tuntuu olevan ihan täysin vieras käsite. Sitä pikkuveljeä innolla odottaen...
No, mitäs tälle sitten voisi tehdä? Oon katsonut aikoinaan ehkä 50 jaksoa Supernannyä ja kuvittelin, että tällaiset asiat tulee sitten ihan selkärangasta. No, tavallaan joo. Teoriassa tiedän, miten homman pitäis toimia. Pitäis olla johdonmukaista varoitusta ja jäähyä, rutiinit kunnossa sekä jonkinlaisia palkintoja hyvästä käytöksestä. No niinhän meillä onkin... tavallaan.
Jäähykonsepti on ainakin toistaiseksi ollut Pikkupöllölle liian vaikea käsite. Sen korvikkeena olen käyttänyt jonkin kivan asian jäähylle laittamista. Eli jos et pue housuja jalkaan, niin et saa myöskään katsoa telkkaria. Saattaa mennä puolikin tuntia, että Pikkupöllö antaa vihdoin periksi. Mut lopulta se toimii kyllä, yleensä itkun kera. Joskus on vain vaikea keksiä mitään jäähylle laitettavaa, kun tulevaisuuteen suuntautuvat rajoitukset ("et saa katsoa huomenna telkkaria") eivät vielä toimi.
Rutiinit meillä on ollu aina melko selkeät, koska Pikkupöllö ei väsy kellon vaan rutiinien mukaan. Jos siis tekee asiat väärään aikaan, myös nukkumaanmeno siirtyy - ja sehän ei ole yleensä suotavaa. Viikonloppuisinkin laitetaan kello soimaan ja herätetään Pikkupöllö suunnilleen samaan aikaan. Joskus olisi kyllä ihana vaan antaa sen nukkua niin pitkään kuin nukuttaa... Ehkä sitten, kun ollaan taas kotona.
Palkintona ollaan nyt käytetty tarroja tai sitä, että pääsee tekemään jotain erityisen kivaa. Ruualla lahjomista olen koittanut tietoisesti välttää, koska esimerkiksi alkutalvesta antibioottikuurin aikana käytetystä suklaalahjonnasta tuntui olevan vaikea päästä eroon. Onneksi ei oo tullut kuureja enempää.
Koska pelkistä vihkoon liimattavista sekalaisista tarroista alkaa selkeästi loppua teho, tilasin Amazon(.co.uk)ista kaksi juuri tähän tarkoitukseen tehtyä kirjasta. Ne saapuivat tänään, joten käyttökokemuksia ei vielä ole. Toisen tiedän toimivan varmasti, koska siinä on Tuomas Veturi (Pikkupöllön lemppari). Toinen kirja onkin tarkoitettu ehkä vähän isommille, koska tarrat olivatkin pelkkiä tähtiä.
Kummassakin kirjassa on sekä tarratauluja että kunniakirjoja ja myös muutamia puuhakirjatyyppisiä sivuja. Ihan ensimmäiseksi pitää varmaan laittaa skanneri laulamaan ja kopioida tyhjiä taulukoita myöhempää käyttöä varten - ainakin ne, joihin sopii minkälaiset tarrat vaan. Taulukoihin on esitäytetty joitain tietoja (englanniksi), mutta aika vapaasti pystyy päättämään, mihin tarkoitukseen taulukkoa käyttää. Meillä potentiaalisia käyttökohteita ovat ainakin pukeminen & vaipanvaihto, käsienpesu, iltapesu, lelujen jakaminen ja pottatreenaus. Netissä törmäsin pottatreenauksen osalta myös tällaisiin ilmaisiin, tulostettaviin taulukoihin.
Jos olisin vielä se entinen virkeä itseni, jonka mielestä askartelu on maailman parasta hermolepoa, tekisin nämä taulukot itse. Tarvii vain kartonkia, pitkän viivottimen ja tarroja. Muistan esimerkiksi tehneeni sudenpentulaumalleni sellaisen läsnäolotaulukon, jossa tarrat kiinnitettiin kontaktimuovitettuun osioon ja kukin sai sitten oman tarrarivinsä toimintakauden päättyessä kotiin uusiokäyttöön. Mutta kun olen uuvahtanut uhmäikäisen äiti raskausviikolla 31+, niin jätän askartelut tällä kertaa väliin. :)
Postista tuli tänään myös muuta koulutusmateriaalia. Sanna Pelliccionin "Onni-pojasta tulee isoveli" vaikutti uppoavan Pikkupöllöön heti ensilukemalta. Pituudeltaan kirja alkaa olla siinä rajoilla, jaksaako sitä kerralla lukea/kuunnella, mutta kaikki osa-alueet odottamisesta, neuvolasta, sairaalasta, isoveljeydestä ja vauva-arjesta tulevat hyvin käsiteltyä. Ja Onni-poikakin saa pikkuveljen!
Toinen kirja on Annastiina Syväjärven ja Johanna Venhon "Kissanpissa", ja siitä on tarkoitus etsiä motivaatiota pottailuun. Tuntuu, että ensin pitää kyllä etsimällä etsiä se itse Kusti-kissa kultakin sivulta. Kuvitus on aika levotonta, mutta onpahan sitten katseltavaa vähän useammallekin lukukerralle.
Joskohan näillä aseilla se elämä muuttuisi taas vähän, edes hitusen helpommaksi. Onhan tässä jo jonkinlaisia voittoja saavutettukin. Iltanukahtamiset meinasivat joulun jälkeen mennä ihan toivottomiksi, mutta pöllövalo tuli ja pelasti. Ja entinen lihamies syö nyt vihanneksia ja hedelmiä melkeinpä mieluummin kuin sitä varsinaista ruokaa.
Suurin muutos syksyiseen tilanteeseen on kuitenkin puhe, jota tulee paljon ja runsaasti ja taukoamatta. Ja lähes kaikesta saa jopa selvää, jos tietää yhtään, mistä puhutaan. Aikamoinen ikkuna aukesi Pikkupöllön mielen saloihin, kun sai tietää, mitä se oikeasti ajattelee - enimmäkseen Äitiä ja Isiä, autoja ja synttärikakkua. Ja sitä, että Äitillä on masussa vauva. :)
Pikkupöllö ei varmaankaan ole kovin poikkeuksellinen yksilö ikäisekseen (2v 5kk). Mut ehkä on olemassa niitä vähemmänkin kovapäisiä. Ihan samat asiat toistetaan rutiininomaisesti päivästä toiseen, mutta silti pitää lähtökohtaisesti olla jokaista toimenpidettä ja tapahtumaa vastaan. Vaaditaan suostuttelua - joskus vähemmän, useimmiten enemmän. Tuntuu, että kaikki aika Pikkupöllön kanssa on nykyään jonkun asian pohjustamista, että saatais päivä sujuvasti pulkkaan. Ja pulkka on muuten yksi niistä harvoista asioista, joihin ei suuremmin suostuttelua tarvita...
Aamun ensimmäinen taistelu käydään heräämisestä. Aamu-uninen Pikkupöllö vain kääntää mielenosoituksellisesti kylkeä ja marisee "EI OO aamu!" (EI OO, EI OO, EI OO...). Telkkarin ääreen sen saa yleensä hetken päästä suostuteltua ja saattaa se syödä hiukan jotain hiukopalaakin. Mut se seuraava vaihe on kaikkein hermoja raastavin: pukeminen. Ja sitähän tähän vuodenaikaan riittää...
Pari aamua yritin pukea Pikkupöllöä väkisin, mut siitähän ei tullu yhtään mitään, kun poika osaa riisua kaiken samaa tahtia pois. Eli suostuttelulla (= uhkailulla, lahjonnalla & kiristyksellä) mennään. Tarrapalkkio saattaa motivoida, mut ei läheskään aina. Supernannyn suosima "saat valita kahdesta paidasta kumman laitat" -tyyppinen ratkaisu ei toimi yhtään. Joskus auttaa, kun kertoo, mitä kivaa päivähoidossa on tänään luvassa. Yleensä se vain pahentaa asiaa.... No, viimeisenä keinona on yleensä se, että puen itseni valmiiksi ja lähden ovesta ulos ja sanon, että Äiti lähtee nyt töihin ja sinä jäät sitten yksin kotiin. Pikkupöllö on tosin harvinaisen kylmäpäinen tämänkin vedätyksen suhteen...
Joinain päivinä tuntuu, kun tämän vauvamahan lisäksi raahaisi kivirekeä, jonka saa juuri ja juuri liikkeelle ja sitten se valuu pari metriä taaksepäin. Suostutteluun saattaa mennä huonoina aamuina puoltoista tuntia. Saa ilmoitella hoitotädille, että syödäänkin aamupala kotona. Ja töihin, että tuun sitten joskus. En tajuu, miten uhmaikäisten vanhemmat ylipäätään pääsevät mihinkään johonkin tiettyyn kellonaikaan. Mistään ei voi etukäteen päätellä, onko tänään hyvä vai huono lähtö. Ja vaikka ensin näyttäisi pahalta, niin sitten "naps" kiukuttelukatkaisija vaihtaa suuntaa ja kaikki sujuukin kuin tanssi. Tai toisinpäin.
Pukemiskiukuttelu koskee lähes kaikkea pukemista tarkoituksesta riippumatta. Esimerkiksi tänään sai taas neuvotella oikein urakalla, että Pikkupöllö suostui lähtemään Isin kanssa vanhempi-lapsi-jumppaan. Ja Isi tuli hyvin, hyvin kypsänä jumpasta takaisin, koska Pikkupöllö ei sitten taaskaan suostunut tekemään jumpassa mitään. Isi puhui jo luovuttamisesta, kun neljäskään jumppakerta ei saanut Pikkupöllöä innostumaan. Enemmän Pikkupöllön kanssa kodin ulkopuolella aikaa viettäneen kokemuksella sanoisin, että lämpenemisprosessi on vasta käynnissä. Jossain vaiheessa alkaa vaan sitten menemään loistavasti. Mitään välimuotoja ei tunneta.
Päivähoidossa Pikkupöllö luonnollisesti lähtee joka paikkaan mallikelpoisesti ja pukee lähes kaiken itse. Kotonakin joskus - sitten kun huvittaa. Ulkovaatteiden kanssa menee yleensä paremmin - sisävaatteiden pukeminen ja vaipan vaihtaminen on se painajainen...
Vaipasta puheenollen Pikkupöllö ei siis vieläkään käy potalla. Hoitotädin luona on vissiin kerran tullut pissa pottaan ja kerran kakat pyttyyn. Eli kyse on taas ihan vaan siitä, ettei huvita. Nukahtamistutista ei myöskään huvita luopua. Tuttilahjoitus vauvaporoille tai sensemmoisille ei voisi vähempää vedota Pikkupöllön (olemattomaan) empatiaan. "Mun tutti." Piste.
Ennen kun käytiin kavereiden luona leikkimässä, Pikkupöllö oli aina se, joka toljotti sylissä ensimmäisen tunnin ja sitten uskalsi leikkiä ehkä metrin säteellä Äitistä. Nyt se on se, joka ryöstää kaikki lelut muiden käsistä ja tönäisee vielä päälle, jos kaveri ei tajua suosiolla luovuttaa leluaan. Päivähoidossa isommat lapset pitävät kuulemma Pikkupöllön hyvin kurissa, mutta varsinkin meillä kotona meno on kuin Pohjois-Koreasta. Omien lelujen jakaminen tuntuu olevan ihan täysin vieras käsite. Sitä pikkuveljeä innolla odottaen...
No, mitäs tälle sitten voisi tehdä? Oon katsonut aikoinaan ehkä 50 jaksoa Supernannyä ja kuvittelin, että tällaiset asiat tulee sitten ihan selkärangasta. No, tavallaan joo. Teoriassa tiedän, miten homman pitäis toimia. Pitäis olla johdonmukaista varoitusta ja jäähyä, rutiinit kunnossa sekä jonkinlaisia palkintoja hyvästä käytöksestä. No niinhän meillä onkin... tavallaan.
Jäähykonsepti on ainakin toistaiseksi ollut Pikkupöllölle liian vaikea käsite. Sen korvikkeena olen käyttänyt jonkin kivan asian jäähylle laittamista. Eli jos et pue housuja jalkaan, niin et saa myöskään katsoa telkkaria. Saattaa mennä puolikin tuntia, että Pikkupöllö antaa vihdoin periksi. Mut lopulta se toimii kyllä, yleensä itkun kera. Joskus on vain vaikea keksiä mitään jäähylle laitettavaa, kun tulevaisuuteen suuntautuvat rajoitukset ("et saa katsoa huomenna telkkaria") eivät vielä toimi.
Rutiinit meillä on ollu aina melko selkeät, koska Pikkupöllö ei väsy kellon vaan rutiinien mukaan. Jos siis tekee asiat väärään aikaan, myös nukkumaanmeno siirtyy - ja sehän ei ole yleensä suotavaa. Viikonloppuisinkin laitetaan kello soimaan ja herätetään Pikkupöllö suunnilleen samaan aikaan. Joskus olisi kyllä ihana vaan antaa sen nukkua niin pitkään kuin nukuttaa... Ehkä sitten, kun ollaan taas kotona.
Palkintona ollaan nyt käytetty tarroja tai sitä, että pääsee tekemään jotain erityisen kivaa. Ruualla lahjomista olen koittanut tietoisesti välttää, koska esimerkiksi alkutalvesta antibioottikuurin aikana käytetystä suklaalahjonnasta tuntui olevan vaikea päästä eroon. Onneksi ei oo tullut kuureja enempää.
Koska pelkistä vihkoon liimattavista sekalaisista tarroista alkaa selkeästi loppua teho, tilasin Amazon(.co.uk)ista kaksi juuri tähän tarkoitukseen tehtyä kirjasta. Ne saapuivat tänään, joten käyttökokemuksia ei vielä ole. Toisen tiedän toimivan varmasti, koska siinä on Tuomas Veturi (Pikkupöllön lemppari). Toinen kirja onkin tarkoitettu ehkä vähän isommille, koska tarrat olivatkin pelkkiä tähtiä.
Kummassakin kirjassa on sekä tarratauluja että kunniakirjoja ja myös muutamia puuhakirjatyyppisiä sivuja. Ihan ensimmäiseksi pitää varmaan laittaa skanneri laulamaan ja kopioida tyhjiä taulukoita myöhempää käyttöä varten - ainakin ne, joihin sopii minkälaiset tarrat vaan. Taulukoihin on esitäytetty joitain tietoja (englanniksi), mutta aika vapaasti pystyy päättämään, mihin tarkoitukseen taulukkoa käyttää. Meillä potentiaalisia käyttökohteita ovat ainakin pukeminen & vaipanvaihto, käsienpesu, iltapesu, lelujen jakaminen ja pottatreenaus. Netissä törmäsin pottatreenauksen osalta myös tällaisiin ilmaisiin, tulostettaviin taulukoihin.
Jos olisin vielä se entinen virkeä itseni, jonka mielestä askartelu on maailman parasta hermolepoa, tekisin nämä taulukot itse. Tarvii vain kartonkia, pitkän viivottimen ja tarroja. Muistan esimerkiksi tehneeni sudenpentulaumalleni sellaisen läsnäolotaulukon, jossa tarrat kiinnitettiin kontaktimuovitettuun osioon ja kukin sai sitten oman tarrarivinsä toimintakauden päättyessä kotiin uusiokäyttöön. Mutta kun olen uuvahtanut uhmäikäisen äiti raskausviikolla 31+, niin jätän askartelut tällä kertaa väliin. :)
Postista tuli tänään myös muuta koulutusmateriaalia. Sanna Pelliccionin "Onni-pojasta tulee isoveli" vaikutti uppoavan Pikkupöllöön heti ensilukemalta. Pituudeltaan kirja alkaa olla siinä rajoilla, jaksaako sitä kerralla lukea/kuunnella, mutta kaikki osa-alueet odottamisesta, neuvolasta, sairaalasta, isoveljeydestä ja vauva-arjesta tulevat hyvin käsiteltyä. Ja Onni-poikakin saa pikkuveljen!
Toinen kirja on Annastiina Syväjärven ja Johanna Venhon "Kissanpissa", ja siitä on tarkoitus etsiä motivaatiota pottailuun. Tuntuu, että ensin pitää kyllä etsimällä etsiä se itse Kusti-kissa kultakin sivulta. Kuvitus on aika levotonta, mutta onpahan sitten katseltavaa vähän useammallekin lukukerralle.
Joskohan näillä aseilla se elämä muuttuisi taas vähän, edes hitusen helpommaksi. Onhan tässä jo jonkinlaisia voittoja saavutettukin. Iltanukahtamiset meinasivat joulun jälkeen mennä ihan toivottomiksi, mutta pöllövalo tuli ja pelasti. Ja entinen lihamies syö nyt vihanneksia ja hedelmiä melkeinpä mieluummin kuin sitä varsinaista ruokaa.
Suurin muutos syksyiseen tilanteeseen on kuitenkin puhe, jota tulee paljon ja runsaasti ja taukoamatta. Ja lähes kaikesta saa jopa selvää, jos tietää yhtään, mistä puhutaan. Aikamoinen ikkuna aukesi Pikkupöllön mielen saloihin, kun sai tietää, mitä se oikeasti ajattelee - enimmäkseen Äitiä ja Isiä, autoja ja synttärikakkua. Ja sitä, että Äitillä on masussa vauva. :)
rv 31+1
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
