maanantai 3. helmikuuta 2014

Nanny Jo-jon jalanjäljissä

Laskettuun aikaan on kutakuinkin kaksi kuukautta, ja kylmä hiki alkaa vähitellen kirvota otsalle. Mitä tästä tulee? Jotkut päivät menevät hienosti, mutta sitten on niitä päiviä, jolloin meno on kuin Supernannyn jaksoista. Ja siihen sitten vielä se vauva...

Pikkupöllö ei varmaankaan ole kovin poikkeuksellinen yksilö ikäisekseen (2v 5kk). Mut ehkä on olemassa niitä vähemmänkin kovapäisiä. Ihan samat asiat toistetaan rutiininomaisesti päivästä toiseen, mutta silti pitää lähtökohtaisesti olla jokaista toimenpidettä ja tapahtumaa vastaan. Vaaditaan suostuttelua - joskus vähemmän, useimmiten enemmän. Tuntuu, että kaikki aika Pikkupöllön kanssa on nykyään jonkun asian pohjustamista, että saatais päivä sujuvasti pulkkaan. Ja pulkka on muuten yksi niistä harvoista asioista, joihin ei suuremmin suostuttelua tarvita...

Aamun ensimmäinen taistelu käydään heräämisestä. Aamu-uninen Pikkupöllö vain kääntää mielenosoituksellisesti kylkeä ja marisee "EI OO aamu!" (EI OO, EI OO, EI OO...). Telkkarin ääreen sen saa yleensä hetken päästä suostuteltua ja saattaa se syödä hiukan jotain hiukopalaakin. Mut se seuraava vaihe on kaikkein hermoja raastavin: pukeminen. Ja sitähän tähän vuodenaikaan riittää...

Pari aamua yritin pukea Pikkupöllöä väkisin, mut siitähän ei tullu yhtään mitään, kun poika osaa riisua kaiken samaa tahtia pois. Eli suostuttelulla (= uhkailulla, lahjonnalla & kiristyksellä) mennään. Tarrapalkkio saattaa motivoida, mut ei läheskään aina. Supernannyn suosima "saat valita kahdesta paidasta kumman laitat" -tyyppinen ratkaisu ei toimi yhtään. Joskus auttaa, kun kertoo, mitä kivaa päivähoidossa on tänään luvassa. Yleensä se vain pahentaa asiaa.... No, viimeisenä keinona on yleensä se, että puen itseni valmiiksi ja lähden ovesta ulos ja sanon, että Äiti lähtee nyt töihin ja sinä jäät sitten yksin kotiin. Pikkupöllö on tosin harvinaisen kylmäpäinen tämänkin vedätyksen suhteen...

Joinain päivinä tuntuu, kun tämän vauvamahan lisäksi raahaisi kivirekeä, jonka saa juuri ja juuri liikkeelle ja sitten se valuu pari metriä taaksepäin. Suostutteluun saattaa mennä huonoina aamuina puoltoista tuntia. Saa ilmoitella hoitotädille, että syödäänkin aamupala kotona. Ja töihin, että tuun sitten joskus. En tajuu, miten uhmaikäisten vanhemmat ylipäätään pääsevät mihinkään johonkin tiettyyn kellonaikaan. Mistään ei voi etukäteen päätellä, onko tänään hyvä vai huono lähtö. Ja vaikka ensin näyttäisi pahalta, niin sitten "naps" kiukuttelukatkaisija vaihtaa suuntaa ja kaikki sujuukin kuin tanssi. Tai toisinpäin.

Pukemiskiukuttelu koskee lähes kaikkea pukemista tarkoituksesta riippumatta. Esimerkiksi tänään sai taas neuvotella oikein urakalla, että Pikkupöllö suostui lähtemään Isin kanssa vanhempi-lapsi-jumppaan. Ja Isi tuli hyvin, hyvin kypsänä jumpasta takaisin, koska Pikkupöllö ei sitten taaskaan suostunut tekemään jumpassa mitään. Isi puhui jo luovuttamisesta, kun neljäskään jumppakerta ei saanut Pikkupöllöä innostumaan. Enemmän Pikkupöllön kanssa kodin ulkopuolella aikaa viettäneen kokemuksella sanoisin, että lämpenemisprosessi on vasta käynnissä. Jossain vaiheessa alkaa vaan sitten menemään loistavasti. Mitään välimuotoja ei tunneta.

Päivähoidossa Pikkupöllö luonnollisesti lähtee joka paikkaan mallikelpoisesti ja pukee lähes kaiken itse. Kotonakin joskus - sitten kun huvittaa. Ulkovaatteiden kanssa menee yleensä paremmin - sisävaatteiden pukeminen ja vaipan vaihtaminen on se painajainen...

Vaipasta puheenollen Pikkupöllö ei siis vieläkään käy potalla. Hoitotädin luona on vissiin kerran tullut pissa pottaan ja kerran kakat pyttyyn. Eli kyse on taas ihan vaan siitä, ettei huvita. Nukahtamistutista ei myöskään huvita luopua. Tuttilahjoitus vauvaporoille tai sensemmoisille ei voisi vähempää vedota Pikkupöllön (olemattomaan) empatiaan. "Mun tutti." Piste.

Ennen kun käytiin kavereiden luona leikkimässä, Pikkupöllö oli aina se, joka toljotti sylissä ensimmäisen tunnin ja sitten uskalsi leikkiä ehkä metrin säteellä Äitistä. Nyt se on se, joka ryöstää kaikki lelut muiden käsistä ja tönäisee vielä päälle, jos kaveri ei tajua suosiolla luovuttaa leluaan. Päivähoidossa isommat lapset pitävät kuulemma Pikkupöllön hyvin kurissa, mutta varsinkin meillä kotona meno on kuin Pohjois-Koreasta. Omien lelujen jakaminen tuntuu olevan ihan täysin vieras käsite. Sitä pikkuveljeä innolla odottaen...

No, mitäs tälle sitten voisi tehdä? Oon katsonut aikoinaan ehkä 50 jaksoa Supernannyä ja kuvittelin, että tällaiset asiat tulee sitten ihan selkärangasta. No, tavallaan joo. Teoriassa tiedän, miten homman pitäis toimia. Pitäis olla johdonmukaista varoitusta ja jäähyä, rutiinit kunnossa sekä jonkinlaisia palkintoja hyvästä käytöksestä. No niinhän meillä onkin... tavallaan.

Jäähykonsepti on ainakin toistaiseksi ollut Pikkupöllölle liian vaikea käsite. Sen korvikkeena olen käyttänyt jonkin kivan asian jäähylle laittamista. Eli jos et pue housuja jalkaan, niin et saa myöskään katsoa telkkaria. Saattaa mennä puolikin tuntia, että Pikkupöllö antaa vihdoin periksi. Mut lopulta se toimii kyllä, yleensä itkun kera. Joskus on vain vaikea keksiä mitään jäähylle laitettavaa, kun tulevaisuuteen suuntautuvat rajoitukset ("et saa katsoa huomenna telkkaria") eivät vielä toimi.

Rutiinit meillä on ollu aina melko selkeät, koska Pikkupöllö ei väsy kellon vaan rutiinien mukaan. Jos siis tekee asiat väärään aikaan, myös nukkumaanmeno siirtyy - ja sehän ei ole yleensä suotavaa. Viikonloppuisinkin laitetaan kello soimaan ja herätetään Pikkupöllö suunnilleen samaan aikaan. Joskus olisi kyllä ihana vaan antaa sen nukkua niin pitkään kuin nukuttaa... Ehkä sitten, kun ollaan taas kotona.

Palkintona ollaan nyt käytetty tarroja tai sitä, että pääsee tekemään jotain erityisen kivaa. Ruualla lahjomista olen koittanut tietoisesti välttää, koska esimerkiksi alkutalvesta antibioottikuurin aikana käytetystä suklaalahjonnasta tuntui olevan vaikea päästä eroon. Onneksi ei oo tullut kuureja enempää.

Koska pelkistä vihkoon liimattavista sekalaisista tarroista alkaa selkeästi loppua teho, tilasin Amazon(.co.uk)ista kaksi juuri tähän tarkoitukseen tehtyä kirjasta. Ne saapuivat tänään, joten käyttökokemuksia ei vielä ole. Toisen tiedän toimivan varmasti, koska siinä on Tuomas Veturi (Pikkupöllön lemppari). Toinen kirja onkin tarkoitettu ehkä vähän isommille, koska tarrat olivatkin pelkkiä tähtiä.

 

 

Kummassakin kirjassa on sekä tarratauluja että kunniakirjoja ja myös muutamia puuhakirjatyyppisiä sivuja. Ihan ensimmäiseksi pitää varmaan laittaa skanneri laulamaan ja kopioida tyhjiä taulukoita myöhempää käyttöä varten - ainakin ne, joihin sopii minkälaiset tarrat vaan. Taulukoihin on esitäytetty joitain tietoja (englanniksi), mutta aika vapaasti pystyy päättämään, mihin tarkoitukseen taulukkoa käyttää. Meillä potentiaalisia käyttökohteita ovat ainakin pukeminen & vaipanvaihto, käsienpesu, iltapesu, lelujen jakaminen ja pottatreenaus. Netissä törmäsin pottatreenauksen osalta myös tällaisiin ilmaisiin, tulostettaviin taulukoihin.

Jos olisin vielä se entinen virkeä itseni, jonka mielestä askartelu on maailman parasta hermolepoa, tekisin nämä taulukot itse. Tarvii vain kartonkia, pitkän viivottimen ja tarroja. Muistan esimerkiksi tehneeni sudenpentulaumalleni sellaisen läsnäolotaulukon, jossa tarrat kiinnitettiin kontaktimuovitettuun osioon ja kukin sai sitten oman tarrarivinsä toimintakauden päättyessä kotiin uusiokäyttöön. Mutta kun olen uuvahtanut uhmäikäisen äiti raskausviikolla 31+, niin jätän askartelut tällä kertaa väliin. :)

Postista tuli tänään myös muuta koulutusmateriaalia. Sanna Pelliccionin "Onni-pojasta tulee isoveli" vaikutti uppoavan Pikkupöllöön heti ensilukemalta. Pituudeltaan kirja alkaa olla siinä rajoilla, jaksaako sitä kerralla lukea/kuunnella, mutta kaikki osa-alueet odottamisesta, neuvolasta, sairaalasta, isoveljeydestä ja vauva-arjesta tulevat hyvin käsiteltyä. Ja Onni-poikakin saa pikkuveljen!
 



Toinen kirja on Annastiina Syväjärven ja Johanna Venhon "Kissanpissa", ja siitä on tarkoitus etsiä motivaatiota pottailuun. Tuntuu, että ensin pitää kyllä etsimällä etsiä se itse Kusti-kissa kultakin sivulta. Kuvitus on aika levotonta, mutta onpahan sitten katseltavaa vähän useammallekin lukukerralle.

Joskohan näillä aseilla se elämä muuttuisi taas vähän, edes hitusen helpommaksi. Onhan tässä jo jonkinlaisia voittoja saavutettukin. Iltanukahtamiset meinasivat joulun jälkeen mennä ihan toivottomiksi, mutta pöllövalo tuli ja pelasti. Ja entinen lihamies syö nyt vihanneksia ja hedelmiä melkeinpä mieluummin kuin sitä varsinaista ruokaa.

Suurin muutos syksyiseen tilanteeseen on kuitenkin puhe, jota tulee paljon ja runsaasti ja taukoamatta. Ja lähes kaikesta saa jopa selvää, jos tietää yhtään, mistä puhutaan. Aikamoinen ikkuna aukesi Pikkupöllön mielen saloihin, kun sai tietää, mitä se oikeasti ajattelee - enimmäkseen Äitiä ja Isiä, autoja ja synttärikakkua. Ja sitä, että Äitillä on masussa vauva. :)

 rv 31+1

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti