Kehtaankin

Onkohan raskaushormonien joukossa jotain semmoista häpeää poistavaa ainetta? Tai onko se sitä, että pää on niin täynnä vauvajuttuja, ettei aivoille jää yhtä paljon tilaa käsitellä sovinnaisuussääntöjä? No, miten vaan - oon huomannut, että päivä päivältä jaksan ajatella yhä vähemmän sitä, mitä muut ajattelevat. Siis minusta. Tai no... ylipäätään, mitä muut ajattelevat. :)

Meillä on töissä ollut aina sama juttu. Kukaan ei kehtaa ottaa viimeistä palaa. Aika usein on jotain lomatuliaiskarkkeja tai merkkipäiväkakkua tai muuta hyvää. Ja aina sinne jää se viimeinen pala tai karkki yksinäisenä vadille möllöttämään. Mutta nyt minä kehtaan! Ei enää viimeisen palan ongelmaa!

Yhdessä lounaspaikassa hintaan kuuluu myös jälkiruoka ja vaikka siellä ei mitään rajoituksia luekaan, niin käytännössä suurin osa ottaa vain yhden palan. En minä! Minä otan nykyään kaksi palaa. Tai jos on pannukakkua niin kolme. Ja aivan häpeilemättä!

Eilen kehtasin jopa pyytää esimieheltä kaksi jätskipalloa, kun olin missanut aiemman kerran, kun olivat olleet tiimimme kanssa firmakustanteisella jätskillä. Hmmm... nää kehtaamisesimerkit onkin muuten aika herkkupainotteisia. :) No mut on niitä muitakin.

Olen kehdannut sanoa feissareille rumasti "ei nyt" ja lehtimyyjille tylysti "ei kiitos". Olen kehdannut ostaa Crocsit turvonneiden pallojalkojeni pelastukseksi ja käyttänyt niitä julkisesti. Olen kehdannut lähettää töissä eteenpäin tuotoksia, jotka ovat vähän sinne päin. Ja ennen kaikkea: olen tänään kehdannut jäädä sairaslomalle!!

Ei niin, ettenkö yleensä kehtaisi jäädä sairaslomalle, jos semmoista on onnistunut saamaan. Mutta kun tämä "sairaus" on niin epädramaattinen... Se kipeä oikea ranne, josta viimeksi kirjoittelin, ei kuulemma parane tässä tilanteessa muulla kuin levolla. Ei edes ollut sitä rannekanavaoireilua vaan ihan jännetuppitulehdus. Sain diagnoosin torstaina ja olin nyt juhannuksen jälkeen kolme päivää töissä tekemässä tärkeimmät asiat pois pöydältä. Ihan kylmiltään en siis kehdannut saikulle jäädä. Mutta kehtasinpa nyt kuitenkin ottaa kahden viikon varaslähdön äitiyslomaan, vaikka olo on aamuisin jomottavaa rannetta lukuunottamatta ihan mainio. Ainakin raskaanaolevien mittapuulla. :)

Sinänsä aika menisi kyllä nopeammin töissä. Siellä on varsinkin ensi viikolla tosi kiireistä - vielä kiireisempää, kun kehtasin ilkimyksenä jäädä jo kotiin. :) Mutta niin kuin lääkärikin juhlallisesti sanoi, on yhteiskunnan etu, että jää sitten varsinaiselle äitiyslomalle terveenä. Vasen ranne ei ole tosin vieläkään ihan kunnossa alkuvuoden tulehduksen jälkeen, että ihmeitä en odota tältä oikealtakaan kädeltä. Vaikea sitä on täysin käyttämättömänäkään pitää, kun on oikeakätinen. Juhannuksena kyllä yritin, ja katsoin melkein 20 jaksoa Greyn anatomiaa - pää ei vaan kestä sellaista koko kesää... Olisi se hääalbumikin väkertämättä...

Juhannuksesta tuli mieleen, että vaikka muuten on ollut mielialojen kanssa tosi tasaista, niin ei sitä sentään kaikkea niele. Mies oli aiemmin puhunut, että hän tekee juhannuksena hyvää ruokaa ja vietetään jo sunnuntaina hääpäivää, kun varsinainen merkkipäivä osuu miehen lomareissun kanssa päällekäin. No sitten pari päivää ennen mies ilmoittikin, ettei luultavasti ehdi töiltään kauppaan ja ai niin - haittaako, että hänen isänsä tulee meille jo sunnuntaina ja jää kahdeksi yöksi. Ööö... no... haittaa!! Jo se tuntuu ylivoimaiselta, että pitäisi pukeutua jotakuinkin säädyllisesti yöllä vessaan pomppiessa, kun asunnossa on 26 astetta. Ja että joku häiritsee kuorsauksellaan sohvalla mun nykyään niin katkonaisia yöunia. Ja mihin hävisi juhannuksen herkkumenyy?

Olin siis varsin allapäin sen illan, vaikken siitä sanallisesti avautunutkaan. Seuraavana päivänä olikin sitten miehen suunnitelmat heittäneet taas 180 astetta. Isä ei ollutkaan tulossa ollenkaan meille, menyy oli saanut vielä lisäkierroksia ja kauppaankin mies oli lähdössä töistä jo todella aikaisin. Taisin sillä murhemielelläni onnistua säikyttämään sen "hyvä aviomies" -moodiin. :) Loppujen lopuksi sain juhannuspyhinä jokiravunpyrstöjä itse tehdyllä saaristolaislimpulla, buffalomozzarellasalaattia, karitsan sisäfileetä, entrecôte-pihvejä, limerahkakakkua ja vaikka mitä. Ettei siinä sitten niin huonosti käynyt. Itkuakin kannattaa näköjään kehdata vähän tuhertaa. :)

Tällä mahtavalla "vapaudut vankilasta" -kortilla (eli sairaslomalla) siirryn nyt siis huomisesta alkaen päätoimiseksi ajantappajaksi. Tänään on viikkoja täynnä tasan 33. Todennäköisesti tapettavaa aikaa on siis paljon. Monta yötä ja monta päivää... ja "ihanaa" hellettä. :) Puuh!!