Jännitys tiivistyy

... ja pinna kiristyy. Joulu meni vielä ihan sutjakkaasti, mutta tästä aamusta alkaen aika on virallisesti siirtynyt mateluvyöhykkeelle. Kävin jo katsomassa, että sille samalle lääkärille olisi vapaita aikoja huomennakin... mut ehkä mä nyt koitan sinnitellä siihen keskiviikkoon. Tiukkaa kyllä tekee.

Sinänsä olotila on pysynyt nyt aika vakiona: öllöttää aamulla ja sitten taas illalla ja joskus siinä välissäkin. Vatsa/selkäkramppi iskee pari kertaa päivässä tai yössä. Mut ei siis sinänsä mikään mahdoton olo. Oikea sana olis ehkä epämukava. Fyysisen epämukavuuden lisäksi kalvaa henkinen epämukavuus. Jos siitä pääsis sitten keskiviikkona edes osittain eroon. Ei oo mitenkään erityisen kivaa miettiä, että tuulimunaraskauden todennäköisyys on tälläkin kertaa ihan yhtä suuri (tai pieni?) kuin viime kerralla. Sen lisäksi on muitakin peikkoja: kohdunulkoinen raskaus, alkio ilman sykettä, myöhemmin havaittavissa olevat rakenteelliset tai kehitykselliset ongelmat...

Musta on kyllä varsin outoa, että edelleenkään raskausviikkoja kuvaavissa sivustoissa ei oteta millään lailla kantaa yksityisen puolen alkuraskauden ultraan. Onhan se joo aika kallista puuhaa, mutta säästää se myös hermoja ja seuloo tuulimunat ja keskeytyneet keskenmenot pois jo varhaisessa vaiheessa. Kuulostaa aika hurjalta mun korvaan, että joku odottaa neuvolan doppleria tai niskapoimu-ultraa kuullakseen/nähdäkseen ensimmäiset elonmerkit. On se vähän eri asia saada huonoja uutisia viikolla seitsemän kuin vasta siitä kuukauden päästä. Nimittäin jos joku ei sitä vielä tiedä, tuulimunaraskaus oireilee aivan samalla tavalla kuin asukillinenkin raskaus. Sitä ei voi arvata etukäteen.

Päätin eilen, että tällä kertaa mies ei tule mukaan tähän ekaan ultraan. Se oli viimeksi ihan todella outoa ja vaivaannuttavaa. Kummallekin. Nyt mulla on kyllä huomattavasti parempi lääkäri, mut ei se paljon auta. Suomessa en oo ainakaan vielä törmännyt sellaisiin jenkkisarjoista tuttuihin ystävällisiin sermi/lakanavirityksiin, joten katsoja saa aina vähän enemmän kuin mitä haluaa nähdä. Siis kun näitä alkuraskauden ultria ei tehdä silleen nätisti mahan päältä... ja mulla on nykyään vielä mieslääkäri. Siinäpä olis traumaa miehelle kerrakseen. Ja totta puhuen luulen selviäväni siinä tilanteessa kaikensorttisista uutisista paremmin yksin. Pitäisi sen ultran jälkeen kyetä menemään vielä töihinkin ja semmoisena kaulassa roikkuvana kasana se saattaisi olla aika vaikeaa...

Ei kyllä voi sanoa, että olisin tälläkään hetkellä kauhean tehokas työntekijä. Ajatukset ei nyt pysy kuin siinä yhdessä asiassa. Tai no... vähän kyllä on nälkäkin, että vois sitä lounastaukoakin ajatella. :)