Laskuvirhe pankissa...

... minun edukseni. No, ei tällä kertaa oikeasti pankissa, mutta on kyllä joskus sielläkin ollut. :) Olin äsken vihdoin ja viimein tilaamassa tarkasti seulomiani hääjuhlakuvia albumiin, kun huomasin, että nyt on kyllä jotain outoa. Kuvia oli tilauslistassa 130, vaikka muistelin, että albumiin mahtuu 260 kuvaa. Tarkistuslaskennankin jälkeen albumissa oli edelleen 260 aukkoa ja mulla perattuna vain 130 kuvaa. Ei ihme, että karsiminen tuntui tosi hankalalta siihen nähden, että kaikkiaan kuvia oli alle 600... ja siis melkein joka toinen mahtuisi mukaan! Ilmeisesti aivotkin on paksuna: 26 lerpaketta ei ole sama asia kuin 26 sivua vaan 26 aukeamaa. Puuh, pitääpä palata kuvapaljouden ääreen noukkimaan mukaan rannalle jääneitä otoksia...

Mitäköhän muuta sitä on tullut tässä kotikoomassa sähläiltyä? Ja mitähän tulee vielä sählättyä? Nyt kun ei ole vielä sitä univajetta häiritsemässä - pikemminkin liikaa unta. Siitäkin saa kyllä mukavan tokkuran päälle ainakin koko aamupäiväksi... Tänään on tuntunut mahassakin olevan aika tokkuraista. Kyllä se siellä edelleen ihan hyvin liikkuu, mutta huomattavasti rauhallisempaa on meno kuin tässä lähipäivinä. Ehkä se on löytänyt parempaan asentoon - meillä on vähän tässä ollut taistelua, kenen reviiriä on mikäkin alue. :) Maha möllöttää niin alhaalla, että heti tulee protestia, jos se joutuu vähänkin puristuksiin... niin kuin vaikkapa siveästi jalat yhdessä istuessa...

Jaahas, alkaa olla tämäkin päivä (rv 41+0) pulkassa, vaikka ei ole tehnyt oikeastaan juuri mitään. Sain sentään ahdisteltua mun vanhempia valitsemaan, miksi haluavat itseään isovanhempina kutsuttavan. Tai eivät ne vieläkään saaneet valittua, mutta vaihtoehtoja on enää kaksi. Kovasti haluaisivat, että me päätetään niiden puolesta, mutta en kyllä suostu sitä valtaa ottamaan - kutsumanimen pitää tuntua kotoisalta. Rankkaa tämä kaikki, mitä ensimmäisen lapsenlapsen vanhemmilta oletetaan. :)

Jotenkin on ollut aika yllättävää, että kaikki haluaisivat saman kutsumanimen kuin mitä heidän omalla äidillään / isällään on ollut. Miehen vanhemmille tämä meni ihan luontevasti, koska ovat eronneet eikä nimien tarvitse parina sopia mitenkään yhteen (vaikka kyllä sopisivatkin). Sieltä on tulossa pappa ja mummo. Mun vanhemmista tulee viimeisen tietämän mukaan joko mamma ja vaari tai mummi ja ukki. Saa nähdä, löytyykö isovanhempi-identiteetti ennen ensikohtaamista lapsenlapsensa kanssa... :)

Toisaalta nyt ymmärtää kyllä senkin, ettei välttämättä halua samaa kutsumanimeä kuin mikä omalla anopilla / appiukolla oli. Tai on. Mulla on elossa isovanhemmista vielä yksi ja miehellä kolme. Ja vaikka ei olisikaan enää elossa, niin näihin isovanhempinimityksiin sisältyy kuitenkin paljon muistoja sekä meille että meidän vanhemmille. Jotenkin näiden ihmisten oikeat nimet ovat jääneet silloin lastenlasten myötä perhepiirissä kokonaan pois käytöstä.

Kohta sitä puhuu itsestäänkin suuren osan päivästä kolmannessa persoonassa uudella kutsumanimellä. "Äiti tulee ihan pian" ja sitä rataa. Toivottavasti järki pysyisi sen verran päässä, että tajuaisi sitten jossain vaiheessa myös lopettaa sen. Viimeistään kun lapsi menee kouluun. Tosin oon alkanut epäillä, että koululaisten aamutoimien on täytynyt muuttua hurjan paljon monimutkaisemmaksi omista lapsuusajoista, kun äitien pitää aamuisin työmatkalla soitella heille viiden minuutin välein: "No nyt voit alkaa laittaa ulkovaatteita päälle. Ihan vielä ei tarvii lähteä. Äiti soittaa kohta uudestaan." Mitä jos äidin kännykästä loppuu akku? Lähteekö se lapsi sitten ollenkaan kouluun...?