Maailman ainut puheenaihe

Vielä kaksi vuotta sitten luin kuninkaallisia vauvanodotusuutisia hymyssä suin. Eilen en kyennyt tuntemaan kuin empatiansekaista sääliä. Miten kauheaa onkaan mahtanut olla ensin se yrittäminen, mahdollinen epäonnistuminen ja sitten vihdoin se salailu, että olisi tarpeeksi viikkoja kasassa. Ja nyt siitä tietää kaikki. Meni hyvin tai huonosti, siitäkin tietää sitten kaikki. Ja kaikki ei ole vain kaverit, sukulaiset ja tuttavat vaan KAIKKI. Ahdistaa jo ajatuskin siitä hössöttäjien ja vatsantaputtelijoiden määrästä - puhumattakaan niistä skeptikoista, joiden mielestä tämä on vain hyvin ajoitettu julkisuustemppu...

Me ei olla kerrottu kenellekään meidän tarkkaa laskettua aikaa, vaan sanottu, että se on siinä elokuun puolivälissä tai loppupuolella. Selkeästi tämäkin epämääräinen aikamääre on kliksahtanut ikävän tarkasti ihmisten muisteihin, sillä puhelin on alkanut soida tiuhempaan tahtiin näin elokuun puolivälin saavuttua. Mä en näemmä kestä sitä yhtään. Varsinkin miehen vanhemmat ovat kumpikin alkaneet soitella parin päivän välein "ihan muuten vaan". Ja että "ilmoitattehan sit kun alkaa tapahtua". JOO JOO! Ei olla ilmoitettu mitään = ei ole tapahtunut mitään. Uskokaa jo.

Jokseenkin ärsyttävää, että kun on kerrankin saanut oman kärsimättömyytensä kuriin, niin sitten pitää yrittää sietää muiden kärsimättömyyttä. Täällä kotona puuhastellessa on niin helppo olla vatvomatta, että tuleeko se nyt tänään vai huomenna vai ylihuomenna vai yliylihuomenna vai...? Tulee sitten kun tulee. Kunhan tulee. On tässä nyt odotettu jo reilusti yli puolitoista vuotta - kyllä sen kaksi viikkoa tähän päälle jaksaa vielä odottaa. Tai siis minä ja mies jaksetaan. Muut eivät näemmä jaksa.

Kaikki kovasti kyselevät varsinkin mieheltä töissä, että "onko ollut mitään merkkejä", että vauva olisi tulossa. Mikäköhän merkki olisi sellainen, että siitä voisi päätellä yhtään mitään? Yleensä ne varmat merkit ovat sellaisia, että sitten se mies ei ole enää siellä töissä, vaan valmistautuu kiidättämään vaimonsa sairaalaan. Juuri tämä ihmisten loputon tiedonjano ennakoida asiaa, jota ei voi ennakoida, on se, mikä saa mut näkemään punaista tällä hetkellä. Jos kerron, että viime yönä mulla oli jonkin sortin alavatsakipuja, niin mitä se auttaa ketään? Voi olla, että se tarkoittaa jotain - voi olla, että ei. Kohdunsuu on nyt ollut pehmeä ja auki jo neljättä viikkoa, eikä sekään ole tarkoittanut mitään. Ei se vauva lähetä mitään kalenterikutsua ja kysy, että olisiko huomenna klo 15.45 sopiva hetki tulla ulos.

Kovasti kaikkialla sanotaan, että nämä viimeisten viikkojen utelut pitää vain ottaa ihmisten huolenpitona. Vaikeaa vaan saada ihmisiä tajuamaan, että jos he oikeasti haluaisivat pitää minusta ja mielenterveydestäni huolen, he eivät ottaisi koko vauva-asiaa puheeksi, ellen itse ota. Ehkä kaikki vaan kuvittelevat, että täällä minä istun päivät pitkät mahaani tuijottaen, kelloa katsoen ja valmiiksi silitettyjä vauvanvaatteita hypistellen... Sepäs se olisikin rattoisaa... :)