tiistai 22. helmikuuta 2011

Säälittävillä viikoilla

Viime torstaina olin kaupungin järjestämässä fysioterapiaryhmässä, jossa käytiin infoluonteisesti läpi lantionpohjan lihasten treenaamista ja muuta sen sellaista pikkujumppaa. Sinänsä sessio oli ihan mukava, mutta se herätti yllättäviä (lisä)kärsimättömyyden tunteita. Ryhmä oli tarkoitettu raskausviikoilla 10-20 oleville, mutta kuudesta ryhmäläisestä huomasin olevani toiseksi varhaisimmalla viikolla. Muutama oli siellä ihan viikon 20 korvilla. Vitsit, mäkin haluun!

Silloin ihan alkuraskaudessa maaginen viikko 12 tai ylipäätään ekan kolmanneksen peittoaminen tuntui sellaiselta tavoitteelta, että siihen kun pääsisi, niin se olisi mahtavaa. Mutta sen tavoitettuaan kun sitten alkoi laskeskella, että jäljellä on vielä yli puoli vuotta viikkoon 40, niin eipä se niin enää lohduttanut. Ja nyt kun näki siellä fysioterapiaryhmässä ihan oikeita ihmisiä, jotka ovat puoltoista kuukautta edellä, niin ei millään malttaisi odottaa ajan matelua. Jotenkin säälittäviä nämä ykkösellä alkavat raskausviikot...

En kyllä tiedä, miten päin olisin tässä kärsimättömyydessäni ilman sitä doppleria. Se sentään poistaa epäluulon yhtälöstä. Eilen syke oli 154 eli taas hiukan rauhallisempi kuin aiempina viikkoina - näyttäisi menevän aika hyvin yksiin esimerkiksi tämän kuvan kanssa. Kuva on peräisin 80-luvulla tehdystä tutkimuksesta, jossa muuten todettiin, ettei sukupuolta pysty ennustamaan sykkeen nopeuden perusteella. Vähän samanlaista arpapelihuuhaata kuin tämä testi, jota Amazonissakin myydään... :)

Dopplerista on kyllä siinäkin mielessä hyötyä, että se tekee mahaotuksen todellisemmaksi myös mun miehelle. Maha on alkanut saada ihan omaa huomiota. :) Eilen dopplerista kuului myös semmoisia tumpsahduksia vähän väliä - mietittiin, olisko ne olleet potkuja. Ainakin syke karkasi aina hiukan kauemmaksi tömäyksen jälkeen. Mahassa on myös edelleen tuntunut kaikenlaisia omituisia möyrinöitä, nykäisyjä ja hipaisuja, mutta eipä niistä oikein vieläkään varmaksi osaa sanoa...

Huomenna on sitten tasan 15+0 ja ylihuomenna neuvolalääkäri. Reilut viis viikkoa rakenneultraan ja raskauden puoliväliin. Sen jälkeen voikin sitten alkaa tuntea kärsimättömyyttä kakkosella alkavista raskausviikoista... Vai voisiko olla, että jossain vaiheessa aika alkaa mennä nopeammin?

keskiviikko 16. helmikuuta 2011

Kotiäidin kapea leipä

Pitääpä muistaa seuraavana palkkapäivänä oikein nautiskella verkkopankin tilisaldojen ääressä. Tilille kun mäjähtää normaalipalkan lisäksi varsin roima tulospalkkio. Semmoisia saldoja ei sitten näekään... no... pariin vuoteen?

Ihan samalla tavalla kuin olin ennen vauvaprojektia autuaasti pihalla siitä, miten vauvoja todellisuudessa tehdään, tietämykseni lapsiperheiden raha-asioista on ollut myös varsin hataralla pohjalla. En tosin ihmettele... Kelan sivuja saa tavata suunnilleen kahdeksan kertaa ennen kuin lamppuun syttyy tuikahdustakaan. Kuka näitä etuuksien taikakaavoja keksii?! Pyörittelen työkseni jos jonkinlaista päättely-yhtälöä, mutta nämä ovat kyllä ihan omaa luokkaansa. Onneksi ovat sentään tehneet niitä laskureita avuksi...

No, ahkeran tavaamisen ja laskurilaskelmien jälkeen sain kuin sainkin eilen selville, miltä tulevaisuus noin niin kuin oman tulotason kannalta näyttää. Tämä vuosi näyttää vielä ihan siedettävältä - ensi vuosi ei niinkään. Täytyy myöntää, että kotihoidontuen pienuus (316 euroa/kk miinus verot) oli sittenkin yllätys, vaikka kyllähän sitä rutinaa joka puolelta kuuluu. Ehkä sitä on vain onnistunut ummistamaan korvansa, kun asia ei ole ollut aiemmin ajankohtainen. Ja kotihoidontukeenhan mun pitäisi sitten siirtyä jo ensi vuoden touko-kesäkuussa riippuen isäkuukauden ja säästössä olevan vuosiloman pitoajankohdasta. Vauva olisi silloin suunnilleen yhdeksänkuinen. Ei siinä oikein raaskisi töihinkään mennä... todellakaan.

Mutta onneksi on sentään sen verran hyvin pullat uunissa, että miehellä on hyväpalkkainen työ. Ei sillä palkalla nyt vielä ihan kukka-asetelmia väsääväksi kotirouvaksi ryhdytä, mutta pärjätään varmasti muullakin kuin perunavellillä. Miehelle saattaa kyllä tulla eteen työpaikan vaihto, sillä nykyisellä aamusta iltaan -työmäärällä ei paljon vauva-ajasta nautita. Sinänsä se voisi muutenkin olla kannattavaa, sillä samaa tai parempaa palkkaa saa kuulemma muualta ihan normaalilla kahdeksan tunnin työpäivällä... No, unelmatyönsä kullakin. :)

Säästöpossulla ja miehen lompakolla pitäisi hoitovapaan aikana kyllä käydä aika runsaasti, koska vaikka kaupunki maksaa (ainakin vielä 2011) parin sadan euron kuntalisää tuon kotihoidontuen päälle, summa ei riitä maksamaan edes puolta meidän asuntolainan lyhennyksestä... Kyllähän lainaan toki saa lyhennysvapaata, mut nyt sitä olis toisaalta kiva lyhentää, kun korot ovat vielä matalalla... tai mistä sitä tietää, missä ne vuonna 2012 huitelee. Vaikeaa tämä tulevaisuuden suunnittelu.

Oikeastaan on ihan mahdotonta laskea, miten kapeasti sitä sitten elettäisiin, jos olisi hoitovapaalla vaikka siihen asti kuin vauva täyttäisi kaksi vuotta. Silloisista tuloista ja menoista ei ole mitään hajua. Eikä pikkukakkossuunnitelmista. Ehkä on siis parasta käyttää samaa vastausta utelijoille kuin lasten hankkimisenkin suhteen. Palaan töihin sitten "jossain vaiheessa". Ehkä. :)

P.S. Jos et ole vielä törmännyt Hesarin eiliseen kolumniin aiheesta, niin suosittelen lukemaan. Jotenkin tuntuu kirjoittajalla olevan aika eri elämänarvot kuin itselläni. :)

maanantai 14. helmikuuta 2011

Kirpakkaa ystävänpäivää!

Aamu alkoi tänään taas vaihteeksi aika läheisissä tunnelmissa VR:n karjavaunussa. Minä ja mahani oltiin välillä sellaisessa liiskauksessa, että hyvä kun pystyi hengittämään. Toivottavasti tulee pian kevät... vaikkei sekään kyllä takaa liiskaamattomutta.

Mutta niinhän se on, että läheisyys lämmittää! (VR:n kohdalla voidaan hyvin puhua jo varsin kuumista tunteista...) Olen ollut tässä jo viikon verran aistivinani pientä möngerrystä tuolta alavatsasta. En nyt mene aivan vielä vannomaan, että onko se sitä, mutta ei se kyllä ilmavaivoiltakaan tunnu. Olisi kyllä kiva, jos saisi tuolta mahasta vähän seuraa tähän pitkäpiimäiseen odotukseen.

Tänäänkin särkee pää. On särkenyt jo ainakin viikon joka aamu. Näköjään kun joistain ärsyttävistä oireista pääsee eroon, niin sitten tulee toisia tilalle. :) Oon vähän epäluuloinen parasetamolin arkipäivästä käyttöä kohtaan raskaana ollessa, joten oon koittanut sinnitellä mahdollisimman pitkälle ilman. Parina päivänä on pitänyt kyllä ottaa. Voi olla, että tästä päivästä tulee taas yksi sellainen...

Ens torstaina mulla on aamulla kaupungin järjestämä fysioterapiaryhmäsessio. Lantionpohjan lihasten jumppaohjeita ja sen sellaista. Ihan kiva, että tapahtuu sentään jotain. Jotenkin hassua, että nyt kun vielä jaksais hyvin juosta paikasta toiseen, ei tapahdu juuri mitään. Perhevalmennuskin alkaa vasta kolmen kuukauden päästä viikoilla 25-28: ekan kerran ohjelmassa mm. "tietoa raskaudenajan hyvinvoinnista". Hmmm... viitataanko sillä siihen, että siihen asti on tarvinnut tietoa vain raskaudenajan pahoinvoinnista...? :)

On mulla sitten puolentoista viikon päästä neuvolalääkärikin. Neuvolatädin puheiden perusteella en kyllä odota siltä käynniltä juurikaan muuta, kuin että saisi sen terveystarkastuksen suoritettua. Lääkärit ovat kuulemma vastavalmistuneita ja vaihtuvat todella usein. Kuulostaa lupaavalta...

Töissä ihmiset ovat vihdoin alkaneet rauhoittua uteluissaan pienen alkupaniikin jälkeen. Hämmensin muun muassa meidän kesälomapakkaa... :) Jos tuo maha ei tuossa paisuisi paisumistaan, niin saattaisi välillä kyllä unohtaa olevansa raskaana. Tavallaan kai ihan kivaa sekin. Mut todellisuudessa aika puuduttavaa... Onneksi on sentään se doppler viihdykkeenä!

maanantai 7. helmikuuta 2011

Kohti uusia ulottuvuuksia

Kuten monet tietävät, mulla on alavatsa ollut aika turpea jo monen monta viikkoa. Lauantaina (rv 12+3) alkoi kuitenkin tapahtua. Tuntuu hassulta sanoa, että vatsa kasvoi yhdessä päivässä isommaksi, mutta niin siinä kävi. Sen myös tunsi. Kun vaihtoi esimerkiksi makuulla kylkeä, tunsi kuinka alavatsaa kiristi vastakkaiselta puolelta, kunnes se sitten hetken päästä venyi.

Eilen huomasin mahan muutokset myös sydänääniä kuunnellessa. Vielä tiistaina äänet kuuluivat ihan totutuilta leveysasteilta (ja niiden löytäminen oli totutun hankalaa), mutta eilen kaikki oli toisin. Kuulin äänet heti dopplerin iholle laitettuani, ja kuuntelukohta oli pari senttiä aiempaa ylempänä. Sain äänet itse asiassa kuulumaan ihan äärettömän helposti monesta muustakin kohtaa, joten ehkä jatkossa ei tarvitse enää niin paljon arpoa. :) Itse sydänäänetkin kuulostivat erilaiselta. Aiemmin ääni muistutti lähinnä junaa - nyt siihen tuli lisäksi semmoinen laukkaavien hevosten ääni. Kaiken kaikkiaan ääni oli nyt huomattavasti terävämpi ja selkeämpi.

Maha näyttää erilaiselta myös peilistä katsottuna - ulkonevin kohta on nyt aiempaa ylempänä. Ja ulompana. Jotenkin tuo mahan uusi muoto kutsuu kaikkia lantiomittaisia, vartalonmyötäisiä paitoja aloittamaan suuren kansainvaelluksen kohti pohjoista. Menee hermo! Onneksi toppimuoti on edelleen tosi pitkää, että sentään jotkut kaapista löytyvät vaatekappaleet pysyvät paikoillaan. Ja niitä saa edullisesti lisää kaupasta.

Kävinkin tänään töiden jälkeen H&M:llä. En oo käynyt tosimielessä vielä kertaakaan Suomessa äitiysvaateostoksilla ja olinkin aika yllättynyt (taas), että löysin heti sopivat farkut. Valinnanvaraa ei kyllä kauheesti ollut: ei-pillimallisia farkkuja oli ehkä kahta eri mallia, joista toiset oli kauheat. Mut onneks nää yhdet oli hyvät. Ja aaah! Vitsit oli mukavaa laittaa ne siellä sovituskopissa jalkaan, kun oli koko päivän istunut töissä mahaa ahdistavissa normaalihousuissa. Taidan huomisesta lähtien ottaa käyttöön ne Lontoosta ostamani suorat housut... ja kasuaalin perjantain kunniaksi sitten nuo farkut. Nyt saa nappien aukominen loppua! :)

On kyllä ihan todella kätevää odottaa loppukesän vauvaa. Maha on isoimmillaan silloin, kun tarvitsee vähiten vaatteita ja pienimmillään silloin, kun tarvitsee eniten. Luultavasti virallinen äitiysvaatevarastoni tulee siis pysymään aika suppeana. Riippuu tietty siitä, millaisiin ulottuvuuksiin tässä sitten kasvetaan...

------------------------------

Ja ai niin, unohtui mainita, että torstainen paljastustilaisuus meni töissä oikein hyvin. Siellä oli sentään muutamia yllättyneitäkin ilmeitä joukossa... :)

tiistai 1. helmikuuta 2011

"No me ollaan vähän odotettukin..."

Salaisen agentin statuksen julkinen paljastusurakka alkoi mun esimiehellä viime viikon tiistaina. Nyt töissä asiasta tietää neljä strategisesti valittua ihmistä. Tarkoituksena oli paljastaa punottu juoni jo eilen ihan koko osastolle, mutta sitten se optimaalinen kertomistilaisuus siirrettiinkin torstaille. Aaargh! Töissä pitää siis edelleen jaksaa olla peitetehtävissä pari päivää.

Sunnuntaina koitti sitten se vääjämätön hetki, että oli kerrottava meidän kummankin vanhemmille (että mä voin kertoa töissä julkisesti tällä viikolla - monimutkaista...). Mä olin itse asiassa viikonlopun mun vanhempien ja sisarusten luona käymässä, mut sopivaa tilaisuutta (eli suunvuoroa) ei vaan tuntunut löytyvän. Jotenkin sitä mietti, että tähän hässäkkäänkö sitä nyt pitäisi nämä uutiset jotenkin saada ujutettua...

No, löytyi se sopiva rako sitten sunnuntai-iltana, just vähän ennen kuin olin lähdössä kotiin. Kommentti oli: "No me ollaan vähän odotettukin...". Ai jaa. Olipa yllättävää. Sama kommentti nimittäin tuli sekä mun pikkusiskolta että esimieheltä. Teki mieli sanoa takaisin, että "niin ollaan mekin vähän odotettu", mutta en viitsinyt pilata iloista hetkeä millään tuulimunamuisteloilla... :)

Ollaan oltu reilu puolitoista vuotta naimisissa, joten jos pikaisesti laskee, vauvauutisia on siis odotettu meiltä syksystä 2009 asti. Eikä me olla hiiskuttu kellekään näistä tyypeistä, että mitään vauvaprojektia olisi edes vireillä! Kaikki toki tietää, että tykätään lapsista... Mut on se silti vähän hassua, että meiltä - edelleen alle kolmekymppisiltä - oletetaan vauvaa suunnilleen hääyönä tehtäväksi. Nyt tietääkseni eletään 2000-lukua...

Mies oli viikonloppuna kipeänä/ylitöissä (mahtava yhdistelmä), joten se ei päässyt "paljastusreissulle" mukaan. Se toki sai oman osuutensa tästä herkusta, sillä se soitti uutiset eri tahoilla asuville omille vanhemmilleen. Sielläkään ei oltu kauhean yllättyneitä, mutta tietysti erittäin mielissään, niin kuin poikkeuksetta kaikki, joille ollaan kerrottu. Anopilla on taipumusta aika suureen (yltiöpositiiviseen) tunneskaalaan ja kuulemma siellä olikin mennyt polvet veteläksi uutisista... Toistaiseksi ei ole postiluukusta tipahtanut potkuhousupakettia, joten ehkäpä viestimme meni perille: vielä on odotusta jäljellä vaikka kuinka paljon - otetaan kaikki ihan rauhassa. :)

Sitten kun torstaina saan kerrottua töissä kaikille, luulen, että olo on aika mukava. Tähän raskaana olemiseen ja erilaisiin kolotuksiin alkaa olla jo niin tottunut, että tämä tuntuu ihan normaalilta olotilalta. Housujenkin kirityksestä pääsee kohta eroon, kun voi alkaa käyttää töissä äitiysvaatteita. Enää ei tarvitse myöskään olla syömässä välipalaa kahden tunnin välein - öllötystä ei tule, vaikka olisi miten nälkä. Aika usein paleltaa kyllä edelleen, mutta onneksi on keksitty kaulahuivi, villasukat ja kuumavesipullo... Ja pikkuhiljaa se aurinkokin alkaa lämmittää. :)

torstai 27. tammikuuta 2011

Polskutellen

Tänään saatiin oikein kunnon show. Möykky ei enää ollutkaan möykky, vaan minivauva käsineen ja jalkoineen! Oltiin kummatkin miehen kanssa ihan yhtä hymyä, kun katsottiin jälkeläisemme energistä polskutteluesitystä. :D Syke oli vahva (kuten tiedettiinkin) eikä niskaturvotus ylittänyt kriittistä kolmea millimetriä. Kaikki hyvin siis!

Valitettavasti mahtavasta show'sta ei ole todisteena kuin tämä yksi ainoa kuva. Muut menivät jonnekin potilaskansioiden uumeniin. Tämä on otettu mahan päältä ultraamalla - alakautta näkymät olivat kyllä hiukan selkeämmät. Tässä on menossa rento lepohetki koivet ylhäällä kuplakodin seinää vasten. :) Toistaiseksi on vielä hyvin tilaa polskutella - mitta päästä peppuun oli 4,5 senttiä.


Kävin samalla antamassa labrassa verinäytteen - ilmeisesti yhteensä kolmeen eri tutkimustarkoitukseen. Mun ohuilla suonilla verikokeen otto on aina yhtä mukavaa... tai siis ei. Onneksi ei tarvinnut pistää kuin kerran, mutta neulaa joutui inhottavasti heiluttelemaan, että labrantäti sai kitkutettua kaikki putkilonsa täyteen. Oon jo aikoja sitten todennut, että musta ei kyllä tule verenluovuttajaa, vaikka miten pitäisin sitä jalona tekona. Pussillisen keräämiseen menisi ainakin puol päivää ja mä ehtisin varmasti pyörtyä siinä välillä useamman kerran...

No, seuraavan kerran neuvolassa saan siis ehkäpä selville veriryhmäni. Mulla ei oo siitä mitään hajua. Joskus yläasteella biologian tunnilla tehtiin jonkinlaisia alkeellisia veriryhmätestauksia, mut en kyllä muista lopputulosta... enkä tiedä, miten luotettava se testi ylipäätään edes oli. :) Neuvolalääkäri on tasan neljän viikon päästä. Silloin siis varmaankin kuulee verikokeiden tuloksia. Downin syndrooman veriseulonnasta tulee tosin vastaus postissa kotiin.

Lasketuksi ajaksi vahvistui muuten 17.8.2011. Sitä ei ilmeisesti enää tämän jälkeen muuteta. Varoitin kyllä miestä kertomasta tuota kyseistä päivää kellekään - sanoin, että elokuun puoliväli saa kelvata utelijoille. :) Ei ne vauvat kuitenkaan synny silloin laskettuna päivänä. Varsinkaan ensimmäiset vauvat...

Kertominen onkin nyt sitten seuraavan viikon urakka. Töissä jouduin jo alkuviikolla kertomaan muutamalle esimiehelle maaliskuisen viikon ulkomaan koulutuksen takia. Totesin Lontoon reissun jälkeen, että sai luvan olla viimeinen työreissu tässä väsymystilassa. Ja se oli vaan kaks yötä - tutussa, helpossa kaupungissa.

Mun esimiehet ovat suhtautuneet uutiseen tosin hyvin. Se tietty helpottaa, että samoihin hommiin on palaamassa elokuussa yksi pari vuotta mammalomalla/hoitovapaalla ollut. Nyt vaan pitää toivoa, että mua ei heti lakaista nurkkaan kehitysprojekteista sun muista. Onneks oon aika hyvä pitämään puoliani. :) Joudun tuon koulutuksen matkajärjestelyjen takia kertomaan uutisen muullekin osaston väelle jo ensi viikolla. Hirvittää hiukan... Täti-ihmiset & vauvat = loputon lässytys.

Mut se, mikä hirvittää enemmän on se, että meidän on kerrottava meidän vanhemmille jo tänä viikonloppuna. Iiiks ja eiiks! Toinen mun vanhemmista on nimittäin läheisesti kytköksissä mun työhön ja olis vähän noloa, jos se kuulis uutisen työkaveriltaan eikä suoraan meiltä. Meidän konsernissa pikkulinnut laulaa ja kovaa...

Nyt siis koitetaan juonia mahdollisimman hyvää tapaa välittää uutinen tuleville isovanhemmille. Sellaista, josta kävisi selväksi myös se, että ei tarvii alkaa soitella joka päivä. Että ei haluta nurkkia täyteen vauvakrääsää. Että elämä jatkuu vielä puolisen vuotta lähestulkoon ennallaan... vaikka onkin ensimmäinen lapsenlapsi tulossa. No, kuulette siitä lisää sitten viikonloppuna. :)

tiistai 25. tammikuuta 2011

Etanan oppimiskäyrä

Luulisi, että tuo sydänäänien kuuntelu olisi kerta kerralta helpompaa. Voin kertoa, ettei se ole. Olen nyt yhteensä kolmena päivänä kuunnellut suloääntä, mutta joka kerta sen löytämiseen menee aina vaan pidempi aika. Asiaa ei toki helpota se, että syke kuuluu eri päivinä eri paikasta... Ja vaikka löytäisi sykkeen ja yrittäisi hetken päästä samasta kohtaa uudestaan - eipä sieltä enää mitään kuulu. Oikean kohdan ja anturin kallistuksen löytäminen on täysin arpapeliä. Onneksi potentiaalista etsintämaastoa ei ole kuin muutamien neliösenttimetrien verran... Kymmenessä minuutissa arpa osuu näemmä väistämättä kohdalle.

Tänään käytin ensimmäistä kertaa dopplerin äänitysominaisuutta. Äänityksestä on huomattavasti helpompi laskea sykkeen nopeus kuin lennosta. Saan sykkeeksi noin 168, mikä taitaa olla näillä viikoilla aika normaali. Vauhdikasta menoa, kuten äänittämästäni pätkästä kuuluu:


Taustakohina on aika kova. Se kertoo siitä, että aika pikkiriikkisestä äänestä on vielä kyse... Ylihuomenna onkin sitten jo np-ultra. Näkemisiin siis! :)